Wednesday 7 December 2016

Kuvia täältä










 Sieltä luolakodista. Vasemmalla siis ovi keittiöön, jonka läpi kuljettiin meidän luolaan.
 Tuolta kaukaa haettiin vesi, aidan vierestä, missä seisoo ihminen, on hana porakaivosta. Vesi oli juomakelpoista.



















 Liikaa kanoja

Sadekausi

Sadekausi on alkanut ja tiputtanut lämpötilat taas alle kolmenkympin. Mukavaa oikeastaan, viileät hetket on ihan kivoja. Sateella menee alle kahdenkympinkin, saa siis vetää hupparia niskaan

On ollut aika raskasta. Eräs uusi lääke, tai sen annostuksen nosto, sekoitti pääkopan ja muunkin kropan. En oikeastaan muista lokakuun lopusta/marraskuun alusta mitään, paitsi että oli valtava tarve muuttaa. En tajua edes oikein miksi, koska mitään kunnon syytä ei ollut. Paitsi joku hölmö ajatus, että kokeillaan mites miehen kanssa sujuis yhdessäasuminen. Noh, katastrofiinhan koko homma päättyi, mulle valehdeltiin monesta asiasta ja kämppä oli lopulta kuin luola vailla yksityisyyttä. Kylppäri ei ollutkaan oma, vaan se piti jakaa naapurin kanssa, jotka sitten kulkivat meidän olohuoneen läpi kylppäriin. Vesi piti kantaa läheiseltä koululta, ei ollutkaan porakaivoa, niinkuin kerrottiin. Ikkunasta näkyi  vain multaa ja betoniaita, pihassa oli liikaa kanoja, jotka keräs kärpäsiä, ikkunasta ei tullut kovin raikasta ilmaa vaan lähinnä kanan hajua. Enkä edes sitten istunut olkkarissa pöydän ääressä, vaan piilottelin makkarissa, joka oli pimeä. Sinne ei ollut muuta ikkunaa, kuin lasiton ikkuna naapurin keittiöön. Oli siinä sentään verho välissä, mutta eihän se mitään eristä. Tuntui tosiaan siltä, että mitään yksityisyyttä ei ollut. Eikä mieskään sitten päässyt juuri tulemaan, syyt kyllä ymmärrän enkä niistä syyttele. Ei se kämppä edes ollut mitenkään houkutteleva. Alle kuukaudessa muutin sitten takaisin vanhaan, vaikka mies ensin vähän kiukuttelikin. Mutta ymmärsi lopulta sen olevan parempi ratkaisu, on vanha tuttu perhe ympärillä ja valoisa huone, ei mikään pimeä luola. Ei tarvitse ujostella mitään. Ei tuota väliaikaista kämppää saanut edes lukkoon, enhän mä voinut lukita olkkarin ovea (kuljettiin läpi naapurin keittiön ulos), kun he käytti sitä kylppäriä, eikä ovessa ollut edes lukkoa. Ei siinä ensin ollut edes ovea, sitten tuli ovi, jossa oli ikkuna keskellä. Huoh. Sen sai sentään verholla peittoon.

Mutta romahdin siellä. Alkuun lääke vielä vaikutti, mutta se sotki mun ajatukset ja kävelyn, en pystynyt kirjoittamaankaan, joten lopetin sen. Ja ahdistus kasvoi aivan valtavaksi. Sain käytyä yhdellä kuvauskeikalla, mutta en siitä sitten saanutkaan yhtään rahaa, niin en jatkanut sille agentille kuvausta. Oli kyllä ihan mukavaa, vaikka olinkin alkuun aika hermona. Mutta jotain sain tehtyä marraskuussakin ennen romahdusta.

Nyt on parempi. Ahdistaa vieläkin, mutta näin maanantaina lääkäriä ja (taas) lääkitystä roplattiin. On neljä eri lääkettä, puuhkis. Mutta jotenkin tämä kierre on nyt saatava katkaistua. Katsellaan. Aamut on hankalia. :(

Muutama kuva sieltä kuvauskeikalta..





Nämä kaksi on toimistolta, 6th street on kaunis, kun punaiset puut kukkivat, toimisto ei ole niin kaunis, kun sen jakaa rengasfirman kanssa. Heh.