Muutto lauantaina

Löysimme eilen pienen kivan "rivari"kaksion ja muutamme lauantaina. Tontti on kauniisti pidetty, mökeille johtaa kiva kivetty polku ja ympäristö on muutenkin virkistävän vihreää. Ainoa miinus on vesi, sinne tulee kaupungin vesi ja vain suihkuun/vessaan, joten juomavesi pitää hakea muualta. Enkä vielä tiedä miten onnistuu pyykinpesu ja tiskaus, mutta näähän selviää sitten. Kai siellä joku hana ulkonakin on. Mökissä on siis kaksi huonetta ja kylppäri suihkulla, keittiötä emme erikseen tarvitse, kun meillä on vain pieni pöydällä pidettävä hella.

Tänään Malcom täyttää 7 vuotta. Äitinsä tuo töistä tullessaan kakun ja mä kävin ostamassa vähän juotavaa. Oli hassua kävellä kauppaan, kun en juossut ahdistuksissani vaan kävelin rauhassa ajatuksissani. Ei ahdistanut kuin pienissä hetkissä. Nytkin olo on suht hyvä, vain vähän meinaa pukea tuskanhikeä. Tieto muutosta auttaa? Näin untakin siitä, että olin jo uudessa paikassa, mutta siellä oli kyllä lähinnä viidakkotunnelma ja hämähäkinseittejä. Heh.

Kylppärin oven edessä on nyt betonieste, että vaikka saataisiinkin ukkosrankkasade, niin vesi ei enää ainakaan mun huoneeseen tule. Kylppärinhän se viemärivesi voi vielä täyttää, mutta toivotaan nyt, ettei enää ehtisi tulla rankkasadetta mun aikana. Kämppiskin on muuttamassa pois, on vähän hankala asua kämpässä, jossa likavesi tekee kylppärin aika ajoin käyttökelvottomaksi.

Olen lukenut Elisan ilmaiskirjana Kurjia. Ajattelin, että pitkästyn, mutta ilmeisesti en, kun nukahdan hyvin. Mulla se toimii niin, että mitä mielenkiintoisempi kirja sitä paremmin nukahdan, kun ajatukset pysyy siinä kirjassa, eikä lähde karkailemaan.

Tein internetistä muuttoilmoituksen, saa nähdä kuinka nopeasti se tulee. Ja unohdin, että vuokranantajalle siitä ois hyvä mainita, kun se tarkoittaa kaivamista. On aika matka tällä kertaa.

Saatiin keittiönpöytä ja tuolit 15 dollarilla, oli ihan pakko ostaa säästörahoista, kun tuli noin edullisesti vastaan.

Synttäripoika ja äitinsä.

Voihan viemäri.

Puolipilvinen päivä päättyi taas kerran ukkoskuuroon ja viemäri tulvi taas mun kämppään sisälle. Nyt edelliskertaa pahemmin, enkä pääse kaikkea kuivaamaan ja pesemään, kun on niin ahdasta, ettei huonekaluja saa siirrettyä mihinkään suuntaan ellei niitä vie huoneesta ulos. Nyt asun sitten viemärissä, sillä nurkassa on reilun sentin kuravesikerros, johon en pääse mitenkään käsiksi. Ja sängyn alla, joka sekään ei tietysti siirry mihinkään. Puuh. Nytkin ulkona virtaa joku vesi jatkuvalla syötöllä, mutta ei käy järkeen mikä se voisi olla. Mutta se on ulkona ja koitan hillitä uteliaisuuttani edes sen verran, etten enää iltamyöhällä mene pihalle hillumaan taskulampun kanssa vain saadakseni tietää, että mikä vesi siellä ryöppyää. Vaikka kuinko olisi outoa. Heh.

Täällä viemärissä ei toivon mukaan kuitenkaan tarvitse enää montaa yötä asua, sillä muutto on nyt vain asunnonvalinnasta kiinni! Edellinen kämppä oli vielä pari viikkoa sitten vapaa, toivon, että siihen pääsisi, mutta tsekataan nyt varmuuden vuoksi nuo muutamat halvemmatkin vaihtoehdot. Edellisen kämpän tiedän ja tiedän senkin, että siitä pystyisin töissä käymään, kun kerran sieltä olen töissä käynyt sen 4 kk, siksi kai vielä haaveilen lähinnä siitä, mutta onhan se nyt hyvä tarkastaa mitä muuta on tarjolla ennenkuin tekee lopullisen päätöksen. Olen netistä löytänyt neljä kaksion tapaista, joita mennään maanantaina katsomaan. Alunperin piti mennä tänään, mutta autosta oli eilenillalla hajonnut joku pumppu ja se piti tänään vaihtaa uuteen, joten mahdollisuutta ajeluun ei ollut. Samapa se, uskon muuton kuitenkin olevan mahdollista, kunhan vain itse valitsemme, että minne. (Toivottavasti lähelle uimalaa, haluan taas uimaan, vaikka säät eivät nyt olekaan olleet suotuisia sille. Jossain vaiheessa kuitenkin toivottavasti saadaan aurinkoisiakin päiviä.)

Toivon kovasti, että sisältäni löytyisi nyt energisempi ja vähemmän ahdistunut ihminen. Helmikuussa aloitan työt ja pelkään jo valmiiksi, että siellä on hiljaista ja ahdistun siitä. Eli pelkään jo etukäteen jotain mistä ei kannata murehtia ennenkuin se on ajankohtaista. Sain kuitenkin eilenkin siitä aivan järkyttävän ahdistuskohtauksen, joka ei meinannut millään mennä ohi. Onneksi sitten selvisi tuo muuton mahdollisuus ja työntekokin alkoi tuntua jälleen täysin järkevältä ja tarpeelliselta ja ennenkaikkea ahdistumattomalta ratkaisulta. Ahdistus katosi ja istuin jopa illan olkkarissa kämppiksen ja kodinhoitajan kanssa katsomassa jotain älytöntä espanjankielistä sarjaa, josta en tietysti itse tiennyt yhtään mitään. (Olen liian tottunut amerikkalaisiin tai brittiläisiin ohjelmiin, heh.)

Psyykkasin itseni tänäänkin voimaan hyvin ja olen kai muuten voinutkin. Kuulin tosin surullisia uutisia, ja ne sitten tiputtivat vähän, sitten alkoi se ukkoskuuro pimeän laskeutuessa ja sitten huomasinkin taas tuon viemäriongelman. Nyt ei oikeastaan enää ahdista, ottaa vain päästä. En tosiaankaan pääse tälle lemulle tekemään mitään, kun en saa kaikkia vesiä pestyä pois, joten täytyy vain olla kiitollinen, että mahdollisesti jo muutaman yön päästä pääsen muuttamaan. Sitä ennen on ohjelmaa, huomenna tulee psykologi, maanantaina on sitä asuntojen katselua ja päätöstä mihin muuttaa, tiistaina psykiatri ja sitten muutto ihan koska vain.

Voisinpa laittaa kuvia, mutta nyt en ole yhtään katsonut mitä on jo julkaistu noista vanhoista. Vaan ei kai sitä joka kerta pakko olekaan, vaikka niitä onkin kiva julkaista ja ilmeisesti kiva nähdäkin.

Näen sinistä.

Pieniä länttejä sinistä taivasta. Tarvitsisin vain enemmän sitä. Koko taivaan. Ehkä liikaa vaadittu.

Heräsin kolmesti tänään. Kuudelta, kahdeksalta ja kymmeneltä. Ensimmäinen oli vielä ihan helppo herätys, olo oli neutraali. Toisella kerralla sain jo kipinöitä aivoihin ja kolmannella hiki virtasi. Ei ole kuuma, istun yhä huovassa, mutta herääminen aiheutti hien. Tosin olin unessa mm. laskenut mäkeä, joten ihmekös tuo.


Unet aiheuttavat tänään ahdistusta. Hienoa. Juuri kun ajattelin, että yritän tänään taas toimia ahdistuksesta huolimatta. Muttakun ei ole yhtään mitään! Unessa hain töitä tavarataloista, ajatellen, että kun on tekemistä, niin ei ehdi ahdistua. Herättyä se sitten iski kuitenkin. Argh. Miten voin tehdä töitä, jos jo herääminen on niin vaikeaa. Tai siis kun ei haluaisi herätä edes. Miksi pitkittää päivää tahallaan, jos voi yrittää nukkua edes osan ohi? Tää on niin rasittavaa, en halua olla mitä olen nyt. Päässä liikkuu luvattomia ajatuksia, joita en halua. Saavat liikkua, mutta en halua sitä mitä ne mulle sanovat. En halua tehdä niin. Silti ajatus houkuttaa.

Helmikuun alusta pitäisi aloittaa työt. Kopiointia, skannausta, tulostusta jne. Suurin osa ajasta menee asiakkaiden odotteluun ja en kestä sitä. Toimettomuus tuo ajatuksia ja en halua ajatella. En pysty kuitenkaan esim. kuluttamaan aikaa kirjeisiin tai kortteihin, kun ei ne ajatukset halua tulla ulos. Tai en halua niitä ulos.

Nytkään. En halua, että ne tulevat ulos. Säännöstelen ja siksi ne jäävät pyörimään päähän niin että humisee.

Laitan kuvia. Yksi uudeltavuodelta ja loput hautajaisista, jossa olin viime vuonna. Sieltä olen jo kerran julkaissut joitain kuvia, toivottavasti nämä olisivat uusia.

Sataa

Toista päivää satelee ja on vain 18 astetta lämmintä. En muista koska olen viimeksi nähnyt aurinkoa kunnolla ja mulla on sitä ikävä. Viime vuonna satoi liian vähän, nyt joet tulvii (ja viemärit...huoh...). Kaikesta huolimatta mieluumin silti sadetta kuin ei sadetta. Kunhan ei vain sato mätäne pelloille, niin kaikki on hyvin.

Mulla on kylmä, mua puistattaa. Istun pöydän ääressä huovan sisällä. Päässä pyörii ajatuksia, jotka olis hyvä päästää ulos, mutta en uskalla. Samasta syystä en juuri uskalla avata suutani sosiaalisessa mediassa, en missään missä joku voisi sanoa, että olen väärässä. Tai voisi kohdistaa sanansa minulle, hui kamala, saisin moisesta huomiosta vain tuskanhien ja sydämentykytyksiä. Ei, en voi avata suutani. Yritän pyrkiä täydellisyyteen, vaikka eihän kukaan ole täydellinen. Yritän silti. Yritän olla mahdollisimman ystävällinen, avulias, yritän pyrkiä olemaan saamatta muita kuin positiivisia ajatuksia muissa ihmisissä. Ristiriitaista, sillä tiedän, että kaikkia ei voi miellyttää. Olen silti liian kiltti, ylitseni voi kävellä niin varvastossuilla kuin maihareissakin. 

Äh, annetaan niiden tulla, joo haluan niin kovasti muuttaa, että tuntuu, että hajoan ja joo, kyllä tässä iässä jo tiedän mitä kestän ja mitä voin tehdä. En ole valinnut sairauttani, enkä sitä, että se tarkoittaa sitä, että olen pitkälti muiden avun varassa, josta olen äärimmäisen kiitollinen, vaikka joskus saan kuulla muutakin. Vihaan tätä sairautta, vihaan, että se syö sisältä, vihaan, että kaikki pelottaa, vihaan, että väsyn siihen, että ei ole mitään tekemistä, mutta ettei oikein mitään uskalla tehdäkään. Vihaan niin paljon. Haluaisin kaikille laiskuudesta syyttäville tai muuten vain syyllistäville tämän saman kivun, jota tunnen 24/7. Haluaisin katsoa montako päivää he kestäisivät. En yritä nyt juosta kipua karkuun, mutta ei se katoakaan. En kyllä ole odottanut ihmeparantumista, että eipä ole tullut petytty äkään. Äh.

Jumittaa ne kuitenkin, eivät halua tulla ulos. Laitan kuvia. Ennen sadekautta.

Haluan takaisin Greendaleen, en ollut näin ahdistunut ikinä Greendalessa. Enkä näin peloissani. Ulkoista uhkaa ei ole, vain sisäinen. 

Avasin verhoja tänään normaalia enemmän, että sisään tulisi enemmän valoa (onkin niin harmaa ja kolea päivä, joten turha tukkia sitä entistä enempää verhoilla) ja onhan se kiva istua tässä pöydän ääressäkin nyt, kun näkee pihassa kasvavan banaanin. (kuva alla). Ulkona ripsii vettä hissuksiin, ei niin, että katosta kuuluisi ropinaa. Parempi näin nyt, kun viemärin kanssa on ongelmia. 

Eilen nimittäin tulvi viemärivedet sisään ja kun mun huoneeni on kylppärin vieressä, niin toki ne sitten tunki tänne. Pahemmilta vaurioilta säästyttiin, eikä kämppä enää edes haise, mutta yksi pahvilaatikko, jossa on astioita, kastui ja matto myös. Vaatekaapin lastulevyn vahinkoja en ole päässyt tutkimaan, ne selviää varmasti vasta sitten, kun se on kuivunut/muuttaa.

Tulviminen sai aikaan taas massiivisen ahdistuskohtauksen, joka helpotti vasta illalla. Paniikkia lisäsi se, että en voi tehdä niinkuin yleensä olen silloin tehnyt. Onneksi se sitten alkoi helpottaa ja ilta meni jo ihan kivasti. Tosin nukahdin kesken leffan ja heräsin yhdeltä yöllä nukuttuani pari tuntia leffa pyörien ja valot päällä, silmälasit painaen silmäkulmaa. Koleisena iltana oli vissiin liian mukavaa huovan ja peiton sisällä. 

Tänään jatkuu sama, sadetta ja koleutta, lämpöä vain 18 astetta. Näitä tulee jokaisella sadekaudella, vaikka muuten olisikin se 25 astetta ja reilut. Ihan mukavaa vaihtelua, vaikka nytkin istun huovan sisällä.  

Olen miettinyt edellisessä postauksessa saamaani ohjetta: älä taistele ahdistusta vastaan. Se onkin hyvä neuvo, mietin vain, että miten siihen kykenen, kun ajatukset ei muussa kuin ahdistuksessa pyöri. Se on läsnä lähes aina valveillaolleissa. Pää pyörittää ajatusta: nyt ei ahdista, hyvä, kyllä se kohta taas ahistaa, miten jaksan, entä jso napsisin vain levyn lääkkeitä, en kyllä jaksa tätä jne. Aamulla herätessä päässä kihelmöi, yhtäkkiä joutuukin haukkomaan happea, se siitä nukkumisesta. Ja nukkuminenkin vain siksi, että ei tarvitsisi miettiä koko ajan.

Kahden viikon päästä aloitan työt. Samaa tuttua hommaa, mitä olen täällä ennenkin tehnyt, mutta nyt niin, että homma on enemmän mun vastuullani. Tietysti pelkään etukäteen, että on hiljaista ja aivot alkavat taas kiehua. Pelkään jo nyt, vaikka pitäisi keskittyä vain olemassaolevaan hetkeen. Pelkään miten jaksan kulkea sinne, kun se on keskustan toisella laidalla ja tarvitsee joko kävellä aika lailla tai sitten käyttää shuttle taxeja. Sinne onneksi menee shuttleja, tai sen kadun ohitse, vaikka tuntuu hölmöltä maksaa 50 senttiä muutaman minuutin matkasta. Mutta arh, turha sitäkin on pelätä etukäteen, kun sinne kerran pääsee kävellenkin, eikä työaika niin tiukka ole, etteikö voisi kävellä. Mutta pää nyt vaan on sitä mieltä, että pitää stressata, tietty.

Olen taas toivonut olevani päästäni terve ihminen. Että nukkuisi yöt hyvin, heräisi aamulla virkeänä, olisi valmis kaikkiin päivän tapahtumiin, pystyisi käymään töissä stressaamatta siitä sen enempää jne. Toisaalta tiedän, että tarvitsisin jotain työtä, jossa olisi koko ajan jotain tekemistä. Mieluiten fyysistä. Muistan olleeni onnellisimmillani fyysisessä työssä, tehtaassa. Harmi, että kummankin meni pilaamaan aivojen pielessä olevat kemiat. Niin. Toivon, että aivokemiatkin olisivat kunnossa. Koska pelko on turhaa normi arjessa. Ahdistusta ja pelkoa ei juuri tarvita normaalissa elämässä. Huoh. Mutta vaikka kuinka toivoisi ja väkisin koittaisi aivojansa vääntää, ei kemiat korjaannu sillä. 

Sataa ropisee. Taidan aukaista verhot tästä lähtien joka päivä näin auki. Sielläkin, minne muutan. Pakko päästä muuttamaan, että en tukehdu. Banaanin lehdet tippuvat vettä. Kun saisi pääkopalle taottua, että lopettaisi kaiken negatiivisen, asunhan maassa, jossa ikkunani takana kasvaa banaani. Siellä missä pienestä asti haaveilin asuvanikin.

Oloa ja kuvia.

En oikein tiedä miten aloittaisin kirjoittamaan. Olo on ollut todella surkea marraskuusta lähtien. Taistelen joka ikinen päivä, suunnittelen epätoivoisia tekoja, haluan päästä pakoon ja teen niitä epätoivoisia tekoja. Nytkin olen yhden epätoivoisen teon vaikutuksen alainen. Toisaalta se on hyvä, sain pestyä pyykkiä, jota ei tosin niin paljon edes ollut, mutta oli kuitenkin. Sadekaudella on vaikea saada pyykkiä kuivaksi, kun satelee lähes joka päivä. Suurimman osan ajasta on pilvessä ja minä ikävöin aurinkoa.

Aamulla en halua herätä. Yritän väkisin saada itseäni vielä uneen, mutta harvoin se onnistuu. Sensijaan kurkkua puristaa, mahassa vääntää ja päässä humisee. Koko päivä menee vain niiden tunteiden poissulkemisen yrittämiseen. Jatkuvaa taistelua. Taistelua taistelua taistelua. Ei hetken lepoa. Iltaisin ei tiedä olisiko parempi mennä nukkumaan vai valvoa, kun aamulla sama taistelu jatkuu taas. Olen jumissa. Olen niin kovin jumissa, etten tiedä miten tästä pääsee eteenpäin. Haaveet tuntuvat kaukaisilta, ne pelottavat, ei kai haaveiden kuulu pelottaa? Niidenhän kuuluisi luoda toivoa. Menee ihan nurinpäin kaikki, ahdistus kääntää kaiken ihan sekaisin. Olen niin kyllästynyt taistelemaan ahdistuksen kanssa, se ei vain anna armoa hetkenkään vertaa. Ei edes näinä epätoivoisten tekojen aikana. Se on siellä, ajatuksissa, se tunkee esiin vaikka väkisin. Ahdistusta ei saa unohtaa. Luen. Luen ja luen. Joskus luen tajuamatta siitä mitään. Aika on mennyt puristavan tunteen kanssa. Se tekee olon niin tuskaisaksi, että en tiedä mitä seuraavaksi teen. Väritän. Ei. Tuolilla istuminen ahdistaa. Makaan pienen huoneeni sängyllä. Mitään muuta ei ole. Ei ole kuin nämä neljä seinää, jotka puristavat niin, että se tuntuu sisuskaluissa asti. Muualle en pääse, ahdistus määrää paikkani. Haluan päästä ulos! Haluan päästä tekemään töitä! Haluan päästä tekemään edes jotain! En kestä tätä tekemättömyyttä. Mietin, että antaisiko ahdistus opiskella? Missä voisin opiskella valokuvausta? Mitä voisin tehdä? Ääk? Kaiken aloittaminen vaatii rahaa ja ilman sitä ei voi ponnistaa minnekään. Olen siis jumissa tässä tilanteessa.

Kävin sentään kerran kameran kanssa kävelyllä. Olkaa hyvät.