Väsyttää niin vietävästi!

Väsyttää, todella! Oon valvonu öisin aika myöhään, kun silloin on pääsääntöisesti parempi olo kuin päivällä. Kukaan ei odota multa mitään silloin, muut nukkuvat, joten en aiheuta itselleni stressiä siitä, että mun pitäis olla tekemässä jotain järkevämpää kuin itseni kasaamista. Olen todella yrittänyt työstää tätä ahdistusongelmaani, vielä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta kai se on jo puoli askelta, että on sentään kysymyksiä!

Aamulla lähdin kaupungille auttamaan muutamassa excel-hommassa. Se oli nopeasti tehty. Sieltä lähdin oikeustalolle hakemaan leimaa päätöspaperiin, mutta vastaanotto oli taas vaihteeksi hivenen ristiriitainen edelliskerran ohjeistukseen. Huoh, ei siinä mitään, sen ehtii hoitaa.

Seuraava kävelyn kohde oli parin korttelin päässä se Musasa (Ei Msasa niinkuin aiemmin luulin, täällä on nimittäin kaupunginosa nimeltä Msasa) Project. Sain hyvän vastaanoton, hakemuksen täytettäväksi ja olisin päässyt pienen odottelun (ei koskaan tiedä kauanko se täällä kestää, yleensä monta tuntia) jälkeen kartoitukseen, mutta valitettavasti nyt en ehtinyt siihen jäädä. Lupasin palata huomenna asiaan kaikkine papereineni. Hakemuksessa oli viimeisenä kohtana kysymys: Miten voisin auttaa muita väkivallan uhan alla olevia naisia täällä? Nyt päässä surraa ja pörrää, googlekin on ollut käytössä. Hyvä ja tärkeä asia, jolle voin todella yrittää tehdä jotain! Löysin tämän: My Plan app, en saanut sitä itselleni ladattua, mutta netistä sai hieman hajua asiasta.

En voinut tänään jäädä odottamaan siitä yksinkertaisesta syystä, että piti lähteä etsimään pankkia/automaattia, mistä saa rahaa. Täällä on aivan järkyttävä käteispula (syynkin tajuaa, kun vähän viitsii miettiä, mutta eihän sitä nyt varsinkaan tuolla ylemmillä tasoilla..) ja se vain pahenee koko ajan. Tästä ja tästä. ja ratkaisuakin on mietitty: ojasta allikkoon?

Jokatapauksessa. Tänään kävelin kaupungilla jokusen tunnin etsimässä pankkia, jotka yleensä myivät eioota. Varsinkin kansainvälisellä kortilla oli lähes mahdotonta saada yhtään mitään ulos mistään. Jopa mun alkukuun luottoautomaatti Avondalessa möi eioota, joten turha reissu sinne. Joka ikinen pankki on täynnä jonottavia ihmisiä, ulkona, sisällä, jokapaikassa. Rahaa oli hitusen helpompi saada ulos paikallisella kortilla, mutta kyllä sekin tiesi tuntien jonotusta. Kysyessäni vartijalta apua tuon kansainvälisen kortin suhteen sain usein vinkkejä, että ihmiset ovat saaneet rahaa tästä tai tuosta pankista. Kun menin yhden vihjatun pankin luo, sen edessä oli lupaava pitkä jono. Tarkistin vartijalta taas tuota korttiasiaa ja vartija sanoo, että raha loppui juuri. Ei sitten. Mahtoi jonon alkupäässä olevia ottaa päästä. Pankin edessä oli kuitenkin monta turvakuljetusautoa, ehkä olivat tulossa tai muuten vain ihmettelemässä menoa.

Annoin jo lähes periksi ja ajattelin lähteä takaisin kombeja kohti, kun matkalla osui silmään pankki, jonka olin tyynesti ohittanut ylöspäin mennessäni. Sain vahvistuksen, että rahaa on ja Masterinkin pitäisi toimia. Vihdoin! Jono ei ollut mikään kovin pitkä, ehkä vajaa puoli tuntia ja jee! Sain rahani. Vuokraan. Onneksi hätätilassa olen voinut maksaa kortilla kaupassa tai apteekissa, vaikka suosinkin täällä käteistä.

Kaupungilla on ihan kiva kävellä, kun sen kadut tuntuvat jo niin tutuilta. Kaikki ne montut, haljenneet laatat, juurakot, kannettomat viemäriaukot, varjoisat puiden reunustamat sivukadut, reitit sinne ja tänne. Kombiin hyppäys Avondalea kohti, shuttle taxilla takaisin. Satunnaiset juttelemaan jäävät ihmiset (yleisesti ottaen keskustassa saa kävellä hyvinkin rauhassa, sinne sulautuu joukkoon ihonväristä huolimatta, enkä saa paineita siitä, että pitäisikö tervehtiä vai ei..), autojen väistely tietä ylittäessä, kieppaus Art Galleryyn kortteja etsimään.

Kombipäättärillä katse etsii tuttua ihmistä, mutta turhaan. Sitä, jonka kanssa matkustin pumpulissa reilua viikkoa aiemmin. Ei se mitään, sitä näkee taas kun aika on sopiva.

Pumpulissa oleminen on edelleen ok. Tunteet pysyvät hallinassa, ne vähän luvattomat ikävän tunteet, kuin kiukku epäreiluja tilanteita kohtaan. Ahdistustakin se on vähän asettanut hallittavampiin uomiin, nyt havahdun hetkiin, jolloin tajuan, että kaikkihan on niin hyvin, kun ne nyt vaan voi olla, sensijaan että päälläoleva ahdistus ottaisi uutta pontta päässä kiertäviltä ajatuksilta.

Nyt istun risti-istunnassa olohuoneen lattialla peiton päällä, jalassa on kahdet villasukat ja harmaat college-lököt, päällä lyhythihainen, pitkähihainen ja paksu huppari. Ja huovan kaivan taas päälleni, kun saan tämän kirjoitettua, kirjoittaminen lämmittää, mutta tekstin aivottomana tuijotus yleensä ei. Kaiuttimista kuuluu Mobya ja Kemopetrolia. Omena kipristelee mahassa, pitäisi keksiä jotain muuta tilalle.

Aiemminmainitussa hakemuksessa oli seuraava kohta, kaikki ei ole täällä ihan niin simppeliä, kun yhtä aikaa on sekä perinteinen, että ns. länsimaalainen käytäntö.

Sulkeutumisesta.

Kerta toisensa jälkeen päädyn kirjoittamaan siitä kaikesta kauneudesta, jota täällä näen ja koen, jos vain lähden ulos sitä näkemään ja kokemaan. Ulkoisesti kaikki on siis niin hyvin kuin vain voi olla, en parempaa voisi toivoa. Saatan onnitella tuntematonta naista hänen lapsenlapsensa 4-vuotissyntymäpäivien johdosta, ja keskustelu alkoi vain siitä, että näin kauppakassin päällä kakun ja kysyin ketä juhlitaan. Tai kuinka melkein hypin riemusta, kun huomaan, että ymmärrän aina vain enemmän shonasta, en aina edes huomaa, että ei tässä englantia käytettykään. Vastaan silti lähes aina englanniksi, ehkä joku kaunis päivä sekin vaihtuu. Tai että en hermostu ja säikähdä vuokranantajan humalaista poikaa, joka vaatii karkkia nähdessään minun tulevan kaupasta. (Aikuinen mies kuitenkin, ainakin ikänsä puolesta..) Jatkan matkaani, eikä mikään jää pyörimään päähäni, järjestäytymään uudestaan.

Ulkoinen on kunnossa, mutta entä sisäinen puoli. Miksi se aina ja yhä uudestaan menee lukkoon, kun olen sitä saanut vaivalla avattua? Mikä siellä on sellaista, joka pamauttaa lukon kiinni tietyn toistuvan tilanteen jälkeen? Tilanne on hyvin usein sellainen, että minua syytetään tietämättömyydestä, väärinymmärtämisestä tai vain halutaan rakentaa kinastelua jostain. En kertakaikkiaan osaa enkä halua kinastella, riidellä tai tapella. Sanat tulevat suusta epämääräisessä järjestyksessä, tärisen, sydän hakkaa, hikoan ja lopulta sulkeudun. Lähden pois. Menee monta päivää rauhoittumiseen, saatan olla vastaamatta kenellekään yhtään mitään. Ovet lukossa, kännykkä hiljaisella, peitto korvissa. Riidan eri viestit pyörivät päässäni, valittavat epäoikeudenmukaisuutta, haluavat vastata ja selittää riidan toiselle osapuolelle miksi reagoin näin. Mutta erimielisyyksiä ei voi välttää ihmisten kanssa, niitä väkisinkin tulee. Niistä voi oppia, jos vain viitsii kuunnella toista osapuolta. Jos ei iske paniikki niin, että on suljettava itsensä.

Tämä on yksi, jota pelkään. Pelkään uloslähtiessäni, tai siis sitä ajatellessani, että päädyn riitelemään jonkun kanssa. Ja koska olen jo valmiiksi jännittynyt erimielisyyksiä pelätessäni, tilanteet karkaavat saman tien käsistäni ja taas olen sulkenut itseni. En kestä edes sitä, jos joku toinen riitelee. En pysty istumaan autossa, jossa ihmiset tappelevat, enkä pääse karkuun. Sulkeudun.

Ei ole kauaa siitä, kun huusin huoltoaseman työntekijälle, kun hän halusi sulkea meidät kombiin, joka oli pysäköinyt heidän pihalleen. Eihän syy ollut meidän matkustajien. Tärisin ja selitin tilannetta itselleni hyvin pitkään kaupungilla asioita hoitaessani. Oli vaikea kävellä, kun ei tahtonut riittää aivotoimintaa monttujen ja ihmisten väistelyyn.

 Tai se kerta, kun postitoimiston täti oli unohtanut laittaa pakettikorttiin 2 dollarin maksun, joka oli tullut voimaan vuoden alusta. Ei minulla ollut kahta dollaria, eikä missään näkynyt ilmoitusta tästä uudesta käytännöstä. Täti sitten sanoi, että unohti laittaa sen, kirjoitti sen korttiin ja minähän hermostuin, kun tiesin, mitä paketissa oli ja olisin halunnut saada sen juuri silloin. Olin odottanut paketin saamista käsiini ja sitten se vietiinkin pois. Hyvin kiukkuisesti annoin palautetta asiasta, vielä silloinkin, kun sinne kahden dollarin kanssa saavuin. Ja sen jälkeen olen vältellut omaa postiani, ostan merkit usein muualta, hyvin harvoin omasta lähipostista. En vain voi kestää sitä, että suutuin ja hermostuin. Enhän minä voi! Mun pitää olla hiljaa ja iloinen ja hymyillä ja hyväksyä kaikki. Niinhän?

On tässä töitä. Nämä tiedän, mutta mitä niille pitäisi tehdä? Ja onko se tämä, joka lukitsee minut turvaan paikkaan, jossa ei joudu alttiiksi riidoille. Eikö minulla ole turvallisen riitelyn esimerkkiä? Voiko sellaisen oppia? Miten voi rauhoittaa itsensä niin, ettei joudu ylikierroksille? Niin monta kysymystä, ettei kaikki edes pääse ulos. Kuten Africa Day:na (25.5.) naapurissa sanoin, että kun päässä on niin monta ajatusta, ja jokainen niistä kokee olevansa se tärkein, sekamelska on valmis. Kaikki haluavat olla esillä ja kertoa ongelmansa. Puuh. Ei kai sitten mikään ihme jos väsyttää.

Kiitos taas veljelle kuvista!

Rakkauslaulu.

Istun kombissa. Kävelen kaupungilla. Juoksen naapurustossa. Istun auringossa kotirappusilla. Rakkaus. Palmut, värit, ihmiset, pensaat, puut, kuopat tiessä, punainen muta. Vuotava katto, koleus peiton alla, lämmin olo herätessä. Jääkaapittomuus. Televisiottomuus. Vuokranantajan omavaltaiset vesikatkot. Jatkuvat sähköongelmat. Ilo ja nauru. Sisäänkuuluvuuden tunne.

Minä todella OLEN täällä. Elämäni on täällä, kaikki tämä on joka ikinen päivä minun saavutettavissani. Ei tarvitse mielikuvitusmatkailla, voin vain avata oven ja lähteä. Vaikka istun viidettä päivää sähköttömässä kodissa, kun vuokranantaja haluaa kiukutella meille omista virheistään, niin hetkeäkään en ikävöi muualle. En ajattele, että siellä tämäkin toimisi paremmin, tai tätäkään ongelmaa ei olisi. Tai että miksi tämä on täällä niin vaikeaa. Ei. Tämä on koti. KOTI.

Kieli. Taito lukea ihmisiä. Se, että pärjään täällä, vieraassa maassa (eikun kodissa!), vieraalla kielellä. Joka ainoassa tilanteessa. Kaikki tulee vastaan englanniksi tai shonaksi. Ja minä pärjään. Missään vaiheessa, ei edes muuttovaiheessa, ei tullut mieleen, etten pärjäisi. Koska tiesin, että pärjään.

Kaupungilla. Pieniä poikia nukkuu liimahöyryjään pahvilaatikoiden päällä. Vanha mummo kilistelee pientä metallista kulhoa ja pyytää apua. Sydämeen sattuu, kun ei voi auttaa. Apua pyydetään koulumaksuihin, lääkäriin, uusiin kenkiinkin. Voin antaa banaanin, jos minulla sattuu olemaan. Usein ei ole kuin bussiraha kotiin. Minulla on silti siistit uudennäköiset vaatteet (ja valkoinen iho, siitä ei pääse vaikka kuinka yrittäisi. Stereotypiat..), se on usein paljon enemmän kuin avunpyytäjällä.

Istun kombissa ikkunapaikalla. Aistin vieressäolijat. Katseeni etsii kaikkea niin tavallista, mutta silti tärkeää tässä hetkessä. Mustavalkoinen varis. Nurmikko, jota kastellaan. Joku heiluu "viikatteen" kanssa. Toinen nukkuu puun varjossa. (Kateellinen ajatukseni: miten joku voi nukkua ulkona, suojatta? Eihän se ole turvallista. Niin ainakin kroppani yrittää väittää, mutta onko se niin?). Tee-se-itse-kaistat liikennevaloissa. Kyllä kolmen kaistan tielle neljäskin mahtuu. Mitenköhän tuokin nainen pärjää myydessään vihanneksia ja pieniä snackseja bussipysäkillä?

Laskeva ilta-aurinko lämmittää rappuset kotioven edessä. Istun punaisella lattiavahalla päällystämälläni portaalla, huokaisen. Päivästä on selvitty, edessä on ilta, ruoka, lukeminen, rauhoittuminen.

Yö. Tuoksuu kylmälle. Tähtiä, kuukin, joskus selällään, joskus valaisten kuin pieni aurinko. Puolenyön aikaan on hiljaista, vain koirat haukkuvat. Koirat ovat öisin hereillä, kun ihmiset nukkuvat. Öisin näkee kulkukoiria roskiksia penkomassa. Päivällä ei ole niin turvallista koiran liikkua, niitä kivitetään, potkitaan ja hakataan. Kulkukoiran elämä ei ole kovin hohdokasta.

Aamuyöstä alkavat kukot kiekua. Jo paljon ennen auringon nousua. Se on silti uuden päivän äänimerkki. Täällä miljoonakaupungissa ei ole paikkaa, jossa ei kukon kieuntaa kuulisi. Meidänkin tontilla oli ennen kukko ja monta kanaa. Mutta sitten joku tuli ja raateli ne kaikki. Niitä on edelleen ikävä, vaikka tapahtumasta on jo puolisen vuotta.

Aurinko nousee. Puen ylleni juoksutrikoot, niiden päälle shortsit, topin ja pitkähihaisen, jos on kolea. Talviaamuina hanskatkin. Alku on tahmeaa, mutta kun juoksen alas Kennedy Roadia, suoraan kohti aurinkoa, joka loistaa isona oranssinvärisenä pallona nousten yhä ylöspäin matkani edetessä, unohdan tahmeuden, juoksu muuttuu automaattiseksi, ympäristö voittaa kauneudellaan. Ohitan Environment African portin apinoineen. Hiekkaa. Rikkinäistä asvalttia. Vanha kotikatuni. Ihmisiä ja kombeja alkaa liikkua koko ajan enemmän. Uusi aamu. Aamu maassa, josta minun ei tarvitse haaveilla, mielikuvitusmatkailla sohvalla rännän lentäessä vaakatasossa ikkunan toisella puolella. Kotona kylmä suihku, muuta vettä ei hanasta tule.

Jossain on silti lukko, johon en ole vielä löytänyt avainta.

Hiljaa

Istun lattialla risti-istunnassa. Läppäri makaa ylösalaisin käännetyn ämpärin päällä, vasemmalla puolella on kaiuttimet. Kolme palaa kotiteatterista, riittää. Vieressä lattialla on myös purkkarasia ja mehupullo, johon sekoitan passionmehua tiivisteestä. Oikealla puolella on jakkara, jonka päällä lojuu modeemi. Lattialla on kirjeenvaihtovihko ja korttivihko, niillä pysyn kärryillä mitä tapahtuu postiosastolla.

Takavasemmalla on ulko-ovi ja ikkuna, jossa samanlainen oranssisävyinen verho kuin makuuhuoneessa. Aurinko paistaa siihen nyt ja luo hämyisän oranssin tunnelman. Kaiuttimista kuuluu Ulla Pirttijärven saamenkielistä laulua. Sopii hyvin tänne auringon maahankin.

Varpaita paleltaa, lattia on kylmä. Tekisi mieli mennä vähäksi aikaa rappusille istumaan ja lämmittelemään. Mutta olo ei anna periksi. Se on kovin levoton, päässä pyörii tuhat ajatusta, jotka haluavat olla esillä. Kirjoita kirje (mutta kelle, ei tässä olossa voi kellekään! Vai voiko?), pelaa kännykällä (joo, aivot jumiin), söiskö jotain, ei voi ei voi maha on jo muutenkin niin turvoksissa. Miksi toisen puhelin whatsapp nyt tökkii, miksi en saa ladattua uutta päivitystä. Muutkin ovat valittaneet, ettei se toimi. Odotellaan.

Tuo oranssi valo suorastaan huutaa kutsunsa. Pitää vastata!

Tämä!

Lämpö

Aiempi kutsuhuuto.

Tekemistä. Helmiä. Rannekoruja.

Pumpulinen matka.

Kotimäki.

Etanalle töitä! Postietanalle.

Ehdin saada auringosta tämän päivän viimeiset lämmöt ja varpaat ovat sulaneet. Mieli alkaa rauhoittua, Ulla Pirttijärvestä Rinneradioon.

Handikwanise = en voi.

- Haluan nähdä sinut, tuletko kaupunkiin?
- Tulen, ilmoitan kun olen matkalla.
- Tule nyt.
- Niin niin, vaihdan vain vaatteet ja lähden tulemaan.

Kävelen bussille uusissa kolmen dollarin tennareissani, päällä mustat tiukat farkut tekonahkakoristeilla ja pienillä niiteillä taskun päällä, vaaleanpunainen vyö, musta t-paita, musta ohut pitkähihainen ja musta pitsikuvioponcho. Sattui tuttu bussi, jonka kyytiin hyppään, kuskin taakse selkä menosuuntaan, jaloissa toisen matkustajan iso punainen ämpäri. Ahdasta, mutta siihen olen tottunut. Se tuntuu jopa turvalliselta. Kuuntelen musiikkia. Laitan viestin, että olen matkalla nyt.

Päätepysäkillä. Näen hänet heti. Näyttää jalkapallopeliä puhelimesta kaverilleen. Vinkkaa minut sisälle pikaruokapaikkaan odottamaan. Kuten aina, odotusta. Pikaruokapaikassa on onneksi ilmainen wifi, ja käytän odotteluajan blogia lukemalla.

Istun lukemassa varmasti yli tunnin. Viesti :"Odotan vielä erästä henkilöä, sitten lähdetään." Samaan pöytään tulee istumaan viimeisillään raskaana oleva nuori nainen ja hänen ystävänsä.Nuori nainen on levoton ja selkeästi kipuinen. Jatkan blogin lukemista. Lopulta minua viitotaan tulemaan ulos. Minua odotetaan korttelin toisella puolella. Matkalla ostan kymmenellä sentillä toffeetikkarin. Liikennevalojen jälkeen löytyy keltainen auto. Hyppään kyytiin takapenkille. Kuskin lisäksi on myös 2 muuta henkilöä kyydissä, vain yksi ennestään tuntematon. Istun hiljaisuudessa tuttuja maisemia katsellen, niihin en ikinä kyllästy. Päädymme keskustasta etelään olevalle teollisuusalueelle, varaosia autoon.

Matka jatkuu taas, keskustan liepeillä olevaan köyhään ja ehkä vähän pahamaineiseenkin kaupunginosaan. Tiedän paikan minne olemme menossa, olen ollut siellä muutaman kerran aiemminkin saman henkilön kanssa. Ihmettelen, kun vieressäni istunut halusi videokuvata jotain pölyisellä kadunpätkällä. Vasta heidän puheistaan selviää, että paikalla ovat zvigure-tanssijat. Ystävä pyytää ulos heitä katsomaan, ei tiennyt, että tanssijat ovat minulle jo hyvinkin tuttuja. Nojailen autoon, hymyilen hassuun karvakäpälä-myssy-yhdistelmään pukeutuneelle nuorelle miehelle. Talvivarusteita. Ystävä nojailee autoon vieressäni. Sipaisee poskea ja hymyilee. Rakas. Sanoo jotain shonaksi, mitä en ymmärrä ja naurahtaa, kun sanon, etten taaskaan tiedä mitä sana tarkoittaa. Ei se mitään. Minua lähestyy mies, joka shonaksi pyytää rahaa tanssijoille. Sanon, ettei minulla ole. Mies jatkaa inttämistä ja hermostun, kipakasti vastaan, että vaikka minulla on valkoinen iho, se ei tarkoita että minulta saa tulla kysymään rahaa. Se vain on harmittava oletus, valkoisella on oltava rahaa, niinhän se aina on. Valkoisella kasvaa rahapuu jossain. Saan anteeksipyyntöjä, mutta myöhäistä.

Jatkamme matkaa ulos kaupungista. Nautin tuulen vireestä kasvoillani. Leijun turvallisessa pumpulissani, uskallan tulla sieltä uloskin, tuntemaan jotain. Katselen kukkuloita, erilaisia koteja, puutarhoja, peltoja, ihmisiä, autoja. Minulle ostetaan huoltoasemalta juoma, ylitämme tien kaupungin ulkopuolella olevalle sähköttömälle asuinalueelle. Olen ollut siellä ennenkin. Päädymme ystävän perheen talolle. Sekin on tuttu. Siellä odottanut bussi sai vihdoin varaosia.

Nuuskin tuulta. Katselen kun pöly lentää ohitse. Taivas ei ole enää kirkaan sininen, sitä peittää ohut harmaa huntu. Tiet ovat vaaleaa hiekkaa, sateen tekemiä uria, väistelyä, pieniä tiilirakennuksia kummankin puolen tietä. Talojen edessä tuuli lennättää pyykkejä narulla vaakatasoon. Ainakin ne kuivuvat pian. Istun autossa. Kuuma ei ole, vaikka aurinko paistaakin. Lämmin vain. Vessaan pitäisi päästä. Mahaan sattuu. Mukana ei ole edes vessapaperia, en muistanut. Joudun kysymään ohjeet sekä vessan löytämiseen, että veden saamiseen. Kannan veden mukanani vessaan, jossa on viemäröinti, mutta ei juoksevaa vettä. Siihenkin on tottunut. Olo helpottuu.

Ystäväni ehdottaa apuaan eräässä asiassa ja lupaan harkita sitä. Lähdemme takaisin kohti kaupunkia, tällä kertaa suoraan. Olo on kaikesta huolimatta pumpulinen, minulle on ihan sama menenkö jo nyt kotiin vai mitä tapahtuu. Ystävän seura tekee hyvää, mutta samalta tuntuu olla kotonakin. Se pumpuli.

Kaupungissa minut tiputetaan autosta hieman ennen bussin lähtöpaikkaa. Sanon, että ystävän ehdotus voisi toimia, jutellaan myöhemmin lisää. Bussi täyttyy lähes samantien ja istun ahtaasti takapenkillä. Läheisyyttä täällä ainakin saa. Matkalla mahaa alkaa kipristellä taas ja päästyäni ulos bussista tulee kiire apteekkiin ja kauppaan. Pudotan samalla yhden kirjeen postilaatikkoon, tyhjennän postilokeron, jossa on yksi kirje ja 5 korttia. Kotiin kävelen reippaasti, vessaan on päästävä. Reipas kävely lisää kouristelua, mutta hitaasti kävelemällä olisi myöhemmin perillä. Viimeiset metrit menevät jo puolijuoksua, äkkiä ovi auki, miksi vyö jumittaa juuri nyt, vetoketju jämähtää. Ääh. Ehdin.

Maha alkaa rauhoittua ja ilta menee vaatetta lisätessä. Teetä ja omatekemää hedelmäsalaattia omenasta, banaanista ja passionhedelmästä. Kaupasta tarttui mukaan lisäksi valkosipulisämpylöitä ja pieni pala juustoa. Meinaan nukahtaa elokuvan ääreen. Sänky on kylmä ja koleankostea. Talvi. Mutta päivästä jäi hyvä ja rauhallinen olo, juuri sitä tarvitsen nyt.

Kaksi kuvaa Botswanasta veljen kamerasta. Kiitos!

Sähkösäätöä.

Ensin iski shokki kun sähköt hajos, oli poissa 5 päivää, kun vuokranantaja ei suostunut myöntämään, et hänen vika. Nyt on sit shokki, kun sähköt taas toimii, että mitenkäs päin tässä pitäis olla, mihin toimintoihin sitä sähköä käytettiinkään, ai ei tarvi kokata trangialla tai istua auringolla ladattavan lampun valossa kirjeitä kirjoittamassa. On tääkin kans. Kolmannen maailman ongelma?

Näin taas tällä kertaa. Ei mitään uutta auringon alla tässäkään asiassa.

Talvi tuloillaan. Yhtenä yönä nuuskin kylppärin avonaisesta ikkunasta kylmää ja se tuoksui ihan joulu-Suomelta. Hassu fiilis tuli. Mennään jo alle 10 asteen öisin, kylmyys (heh, kyllä se on kylmä alle 10 asteessa!) iskee heti auringon laskettua. Onneksi tänä talvena olen entistä paremmin valmistautunut kylmään, Suomentuliaisina tuli villapaitaa, tuubihuivia, takkia ym. Kolmella dollarilla löysin myös tennarit kaupungilta, paksummilla pohjilla, jos halpakengiksi vaikka kestäisivät edes hetken pidempään.

Maissisato on kerätty tältä vuodelta, piha avartui hurjasti, kun korkeat maissit lähtivät pellolta varjostamasta. Hämmentävää. Pihan perän kompostin (miksi sinne pitää heittää kaikki muovipakkaukset, vanhat polkupyörät ja muut maatumattommat?! Sinne vaan maan alle, josta ne sitten taas alkaa nousta pintaan jossain vaiheessa...) vieressä oleva banaani kasvattaa komeaa terttua.

Olo on vaihdellut todella paljon taas, vaikka mielialapäiväkirjan mukaan uuden lääkkeen aloituksen jälkeen mielialat ovat tasoittuneet. Hmm. Lääke laittaa mielen pumpuliin ja se on nyt ihan hyvä. Sain myös lääkäriltä vinkin käydä juttelemassa Msasa Projectilla, sieltä voisi löytyä apua tähän tilanteeseen. Mennään, kunhan taas lopetan itseni kanssa tappelun uloslähtemisestä ja sen semmoisesta. Sekun on kaupungilla ja tässä on mennyt alkuviikko jo pelkästään kauppareissusta tappelemisessa. Vasta ihan pakollinen apteekkireissu sai lähtemään liikkeelle, vaikka eipä tuo ostari niin kamalan kaukana ole. Henkisesti vain.

Uusin aamupalakombo: banaani, omena, passionhedelmä. On se ainakin parempi kuin pelkkä vaalea leipä.

Kuvat toimistolta ja entiseltä vapaaehtoistyöpaikalta, kiitokset vierailleelle veljelle! Sitä en sitten tiedä mitä tuossa toimistokuvassa on meneillään, toisessa hiukseni ovat antautuneet letitettäväksi.

Long time no see.

Olen kuukauden päivät odottanut netin saapumista kotiin ja nyt se vihdoin on täällä! Anteeksi siis hiljaisuus, mutta syy oli tässä. Kyllä nyt kelpaa, voi koneella kirjoittaa, eikä tahmata kännykän kanssa.

Mitäs tänne sillävälin.. veli oli kylässä kaksi viikkoa ja aika tietysti meni nopeaan. Veli kävi itseksensä Viktorian putouksilla ja Botswanan puolella elukoita bongaamassa. Muuten oltiin ja tehtiin aika arkihommia, kaupungilla kiertelyä asioita hoidellen, ongelmia selvitellen, mutta ehdittiin uimaan ja kuvailemaankin. Ja sitten on odoteltu tätä nettiä.

Muuten en osaa oikein tässä sanoa mitään ihmeitä. Kävin psykiatrilla kk sitten ja sain lisää lääkettä, vaikka epäilin, että ei siitä mitään apua ole, kun ei ennenkään ole auttanut. Mutta on se tasoittanut oloa, pystyn jarruttamaan kiihtymistä, laskeutumaan sieltä nopeammin ja nukkuminenkin kait sujuu vähän paremmin. 

Palaan asiaan pian, kun pääsen tästä netin alkuhuumasta. Muutama kuva kuitenkin.