Myttyinen turvasatamani

Turvasatamastani on hyvä jatkaa. En vain tiedä mistä aloittaa. Vuodesta, jonka kipu on jättänyt jälkensä vartalooni? Kansiosta, joka täyttyy oikeudenkäyntipapereista? Totuttelusta 12 tunnin työpäiviin? Nälästä? Ahdistuksesta, joka ei anna armoa? Vapaudesta, joka välillä karkaa käsistä? Etsimisestä? Pakenemisista? Rakkaudesta maahan? 

Näistä kaikista on elämäni tehty. Osa onneksi jo takanapäin, osa lisääntyy ja osa muuttaa muotoaan. Perhe kasvoi ensin yhdellä teinillä, väheni sitten yhdellä miehellä ja pian toivottavasti tuloksena oma tupa oma lupa ja vain oma itseni.

Vaikka kaikki oli yhtä kaaosta ja sekasortoa jo yli vuoden, lähempänä kahta, niin tilanne karkasi ihan täysin lapasesta miehen siskon kuoltua lokakuussa. Sitä edelsi sairaalareissut,  rahanmeno ja raivo miehen käytöstä kohtaan. Hautajaiset menivät hyvin ja orvoksi jäänyt siskontyttö pakkasi hautaisten jälkeen laukkunsa ja muutti meille. Alku oli hankala, sitten tasottui, sitten tytöltä meinasi karata mopo  ja nyttemmin mopo on kaiketi jonkinlaisessa hallinnassa. 

Nyt makaan punaisen peittoni syleilyssä, toivon,  että ahdistus armahtaisi ja saisin otettua korvatulpat korvistani ja lähdettyä kaupungille. Yhtä avioeroa pitäisi alkaa järjestää,  postikortteja ostaa ja aurinkoenergistä työtä hakea. Mutta joku on liimannut sängyn selkääni, enkä pääse irti. Auh.

Kyllä tämä tästä. Elämä kuulemma alkaa nelikymppisenä, ainakin uusi sellainen, jos ei muuta. Toisaalta on tässä vielä 4 kuukautta aikaa . Melkein.

Ps. Uusi alku tarkoittaa myös realistisempaa päiväkurjaa ei kun -kirjaa tästä elämästä eteläisellä pallonpuoliskolla. Siis rakkauden lisäksi myös onnettoman sadekauden aiheuttamasta nälästä ja silmiä polttavista kyynelistä.