Avasin verhoja tänään normaalia enemmän, että sisään tulisi enemmän valoa (onkin niin harmaa ja kolea päivä, joten turha tukkia sitä entistä enempää verhoilla) ja onhan se kiva istua tässä pöydän ääressäkin nyt, kun näkee pihassa kasvavan banaanin. (kuva alla). Ulkona ripsii vettä hissuksiin, ei niin, että katosta kuuluisi ropinaa. Parempi näin nyt, kun viemärin kanssa on ongelmia. 

Eilen nimittäin tulvi viemärivedet sisään ja kun mun huoneeni on kylppärin vieressä, niin toki ne sitten tunki tänne. Pahemmilta vaurioilta säästyttiin, eikä kämppä enää edes haise, mutta yksi pahvilaatikko, jossa on astioita, kastui ja matto myös. Vaatekaapin lastulevyn vahinkoja en ole päässyt tutkimaan, ne selviää varmasti vasta sitten, kun se on kuivunut/muuttaa.

Tulviminen sai aikaan taas massiivisen ahdistuskohtauksen, joka helpotti vasta illalla. Paniikkia lisäsi se, että en voi tehdä niinkuin yleensä olen silloin tehnyt. Onneksi se sitten alkoi helpottaa ja ilta meni jo ihan kivasti. Tosin nukahdin kesken leffan ja heräsin yhdeltä yöllä nukuttuani pari tuntia leffa pyörien ja valot päällä, silmälasit painaen silmäkulmaa. Koleisena iltana oli vissiin liian mukavaa huovan ja peiton sisällä. 

Tänään jatkuu sama, sadetta ja koleutta, lämpöä vain 18 astetta. Näitä tulee jokaisella sadekaudella, vaikka muuten olisikin se 25 astetta ja reilut. Ihan mukavaa vaihtelua, vaikka nytkin istun huovan sisällä.  

Olen miettinyt edellisessä postauksessa saamaani ohjetta: älä taistele ahdistusta vastaan. Se onkin hyvä neuvo, mietin vain, että miten siihen kykenen, kun ajatukset ei muussa kuin ahdistuksessa pyöri. Se on läsnä lähes aina valveillaolleissa. Pää pyörittää ajatusta: nyt ei ahdista, hyvä, kyllä se kohta taas ahistaa, miten jaksan, entä jso napsisin vain levyn lääkkeitä, en kyllä jaksa tätä jne. Aamulla herätessä päässä kihelmöi, yhtäkkiä joutuukin haukkomaan happea, se siitä nukkumisesta. Ja nukkuminenkin vain siksi, että ei tarvitsisi miettiä koko ajan.

Kahden viikon päästä aloitan työt. Samaa tuttua hommaa, mitä olen täällä ennenkin tehnyt, mutta nyt niin, että homma on enemmän mun vastuullani. Tietysti pelkään etukäteen, että on hiljaista ja aivot alkavat taas kiehua. Pelkään jo nyt, vaikka pitäisi keskittyä vain olemassaolevaan hetkeen. Pelkään miten jaksan kulkea sinne, kun se on keskustan toisella laidalla ja tarvitsee joko kävellä aika lailla tai sitten käyttää shuttle taxeja. Sinne onneksi menee shuttleja, tai sen kadun ohitse, vaikka tuntuu hölmöltä maksaa 50 senttiä muutaman minuutin matkasta. Mutta arh, turha sitäkin on pelätä etukäteen, kun sinne kerran pääsee kävellenkin, eikä työaika niin tiukka ole, etteikö voisi kävellä. Mutta pää nyt vaan on sitä mieltä, että pitää stressata, tietty.

Olen taas toivonut olevani päästäni terve ihminen. Että nukkuisi yöt hyvin, heräisi aamulla virkeänä, olisi valmis kaikkiin päivän tapahtumiin, pystyisi käymään töissä stressaamatta siitä sen enempää jne. Toisaalta tiedän, että tarvitsisin jotain työtä, jossa olisi koko ajan jotain tekemistä. Mieluiten fyysistä. Muistan olleeni onnellisimmillani fyysisessä työssä, tehtaassa. Harmi, että kummankin meni pilaamaan aivojen pielessä olevat kemiat. Niin. Toivon, että aivokemiatkin olisivat kunnossa. Koska pelko on turhaa normi arjessa. Ahdistusta ja pelkoa ei juuri tarvita normaalissa elämässä. Huoh. Mutta vaikka kuinka toivoisi ja väkisin koittaisi aivojansa vääntää, ei kemiat korjaannu sillä. 

Sataa ropisee. Taidan aukaista verhot tästä lähtien joka päivä näin auki. Sielläkin, minne muutan. Pakko päästä muuttamaan, että en tukehdu. Banaanin lehdet tippuvat vettä. Kun saisi pääkopalle taottua, että lopettaisi kaiken negatiivisen, asunhan maassa, jossa ikkunani takana kasvaa banaani. Siellä missä pienestä asti haaveilin asuvanikin.