Puukko selässä on tutumpi.

Eilen uimalalle kävellessäni törmäsin autolliseen exän kavereita. Tarjosivat kyytiä lopulle parille sadalle metrille ja matka menikin rattoisasti yrittäessäni vääntää rautalangasta, että ei, eksä ei pääse takaisin, vaikka kuinka vakuuttaisitte, että on muuttunut. Mistä se nyt olisi muuttunut? Totesin, että eläköön nyt raskaana olevan tyttöystävänsä kanssa. Eräs nohevana, että mistä sä sen tiedät? Haloo, jos kaikille täällä tietää, miksen minä? Tietääkseni korvani ja silmäni toimivat edelleen ihan hyvin. Olen tiennyt sen jo paljon ennen muita. 

Autoni lähti tänään ajoon! Jännittää hitusen, vaikka tämä on luotettavin mahdollinen kuvio. Kuskista menee takuuseen rakas ystäväni, johon luotan. Luottamus ei ole täällä niin helppo asia, mutta tähän kuvioon liittyy jotain suurempaa. Sukupuolierosta johtuen ystävyytemme on välillä hiljaista ja huomaamatonta, mutta yhtä kaikki vaistoamme toistemme sanattomatkin ajatukset. Kiitollinen siitä. (Täällä on todella vaikea ihmisten uskoa, että mies ja nainen voivat olla ystäviäkin, kaikkeen ei liity sisäänulosliikettä. Olemme kyllä rikkoneet rajoja, mutta nykyinen tilanne on paras mahdollinen. Testattu on.)

Ilta päättyi eilen siis liikutuksen kyyneliin, kun sain vaimoltaan viestejä, että hei, mieheni tykkää sinusta ja haluaa auttaa ja sanoin että go ahead. Ja että vaistoan hänessä pehmeän kohdan. Mies oli siis kuitenkin, miksi ei, vaistonnut salassa valuttamani kyyneleet edellisenä sunnuntaina. Nyyh. Ei voi olla tämmöisiä ihmisiä,  en ole tottunut. Puukko selässä on tutumpi.