Sulkeutumisesta.

Kerta toisensa jälkeen päädyn kirjoittamaan siitä kaikesta kauneudesta, jota täällä näen ja koen, jos vain lähden ulos sitä näkemään ja kokemaan. Ulkoisesti kaikki on siis niin hyvin kuin vain voi olla, en parempaa voisi toivoa. Saatan onnitella tuntematonta naista hänen lapsenlapsensa 4-vuotissyntymäpäivien johdosta, ja keskustelu alkoi vain siitä, että näin kauppakassin päällä kakun ja kysyin ketä juhlitaan. Tai kuinka melkein hypin riemusta, kun huomaan, että ymmärrän aina vain enemmän shonasta, en aina edes huomaa, että ei tässä englantia käytettykään. Vastaan silti lähes aina englanniksi, ehkä joku kaunis päivä sekin vaihtuu. Tai että en hermostu ja säikähdä vuokranantajan humalaista poikaa, joka vaatii karkkia nähdessään minun tulevan kaupasta. (Aikuinen mies kuitenkin, ainakin ikänsä puolesta..) Jatkan matkaani, eikä mikään jää pyörimään päähäni, järjestäytymään uudestaan.

Ulkoinen on kunnossa, mutta entä sisäinen puoli. Miksi se aina ja yhä uudestaan menee lukkoon, kun olen sitä saanut vaivalla avattua? Mikä siellä on sellaista, joka pamauttaa lukon kiinni tietyn toistuvan tilanteen jälkeen? Tilanne on hyvin usein sellainen, että minua syytetään tietämättömyydestä, väärinymmärtämisestä tai vain halutaan rakentaa kinastelua jostain. En kertakaikkiaan osaa enkä halua kinastella, riidellä tai tapella. Sanat tulevat suusta epämääräisessä järjestyksessä, tärisen, sydän hakkaa, hikoan ja lopulta sulkeudun. Lähden pois. Menee monta päivää rauhoittumiseen, saatan olla vastaamatta kenellekään yhtään mitään. Ovet lukossa, kännykkä hiljaisella, peitto korvissa. Riidan eri viestit pyörivät päässäni, valittavat epäoikeudenmukaisuutta, haluavat vastata ja selittää riidan toiselle osapuolelle miksi reagoin näin. Mutta erimielisyyksiä ei voi välttää ihmisten kanssa, niitä väkisinkin tulee. Niistä voi oppia, jos vain viitsii kuunnella toista osapuolta. Jos ei iske paniikki niin, että on suljettava itsensä.

Tämä on yksi, jota pelkään. Pelkään uloslähtiessäni, tai siis sitä ajatellessani, että päädyn riitelemään jonkun kanssa. Ja koska olen jo valmiiksi jännittynyt erimielisyyksiä pelätessäni, tilanteet karkaavat saman tien käsistäni ja taas olen sulkenut itseni. En kestä edes sitä, jos joku toinen riitelee. En pysty istumaan autossa, jossa ihmiset tappelevat, enkä pääse karkuun. Sulkeudun.

Ei ole kauaa siitä, kun huusin huoltoaseman työntekijälle, kun hän halusi sulkea meidät kombiin, joka oli pysäköinyt heidän pihalleen. Eihän syy ollut meidän matkustajien. Tärisin ja selitin tilannetta itselleni hyvin pitkään kaupungilla asioita hoitaessani. Oli vaikea kävellä, kun ei tahtonut riittää aivotoimintaa monttujen ja ihmisten väistelyyn.

 Tai se kerta, kun postitoimiston täti oli unohtanut laittaa pakettikorttiin 2 dollarin maksun, joka oli tullut voimaan vuoden alusta. Ei minulla ollut kahta dollaria, eikä missään näkynyt ilmoitusta tästä uudesta käytännöstä. Täti sitten sanoi, että unohti laittaa sen, kirjoitti sen korttiin ja minähän hermostuin, kun tiesin, mitä paketissa oli ja olisin halunnut saada sen juuri silloin. Olin odottanut paketin saamista käsiini ja sitten se vietiinkin pois. Hyvin kiukkuisesti annoin palautetta asiasta, vielä silloinkin, kun sinne kahden dollarin kanssa saavuin. Ja sen jälkeen olen vältellut omaa postiani, ostan merkit usein muualta, hyvin harvoin omasta lähipostista. En vain voi kestää sitä, että suutuin ja hermostuin. Enhän minä voi! Mun pitää olla hiljaa ja iloinen ja hymyillä ja hyväksyä kaikki. Niinhän?

On tässä töitä. Nämä tiedän, mutta mitä niille pitäisi tehdä? Ja onko se tämä, joka lukitsee minut turvaan paikkaan, jossa ei joudu alttiiksi riidoille. Eikö minulla ole turvallisen riitelyn esimerkkiä? Voiko sellaisen oppia? Miten voi rauhoittaa itsensä niin, ettei joudu ylikierroksille? Niin monta kysymystä, ettei kaikki edes pääse ulos. Kuten Africa Day:na (25.5.) naapurissa sanoin, että kun päässä on niin monta ajatusta, ja jokainen niistä kokee olevansa se tärkein, sekamelska on valmis. Kaikki haluavat olla esillä ja kertoa ongelmansa. Puuh. Ei kai sitten mikään ihme jos väsyttää.

Kiitos taas veljelle kuvista!