Rakkauslaulu.

Istun kombissa. Kävelen kaupungilla. Juoksen naapurustossa. Istun auringossa kotirappusilla. Rakkaus. Palmut, värit, ihmiset, pensaat, puut, kuopat tiessä, punainen muta. Vuotava katto, koleus peiton alla, lämmin olo herätessä. Jääkaapittomuus. Televisiottomuus. Vuokranantajan omavaltaiset vesikatkot. Jatkuvat sähköongelmat. Ilo ja nauru. Sisäänkuuluvuuden tunne.

Minä todella OLEN täällä. Elämäni on täällä, kaikki tämä on joka ikinen päivä minun saavutettavissani. Ei tarvitse mielikuvitusmatkailla, voin vain avata oven ja lähteä. Vaikka istun viidettä päivää sähköttömässä kodissa, kun vuokranantaja haluaa kiukutella meille omista virheistään, niin hetkeäkään en ikävöi muualle. En ajattele, että siellä tämäkin toimisi paremmin, tai tätäkään ongelmaa ei olisi. Tai että miksi tämä on täällä niin vaikeaa. Ei. Tämä on koti. KOTI.

Kieli. Taito lukea ihmisiä. Se, että pärjään täällä, vieraassa maassa (eikun kodissa!), vieraalla kielellä. Joka ainoassa tilanteessa. Kaikki tulee vastaan englanniksi tai shonaksi. Ja minä pärjään. Missään vaiheessa, ei edes muuttovaiheessa, ei tullut mieleen, etten pärjäisi. Koska tiesin, että pärjään.

Kaupungilla. Pieniä poikia nukkuu liimahöyryjään pahvilaatikoiden päällä. Vanha mummo kilistelee pientä metallista kulhoa ja pyytää apua. Sydämeen sattuu, kun ei voi auttaa. Apua pyydetään koulumaksuihin, lääkäriin, uusiin kenkiinkin. Voin antaa banaanin, jos minulla sattuu olemaan. Usein ei ole kuin bussiraha kotiin. Minulla on silti siistit uudennäköiset vaatteet (ja valkoinen iho, siitä ei pääse vaikka kuinka yrittäisi. Stereotypiat..), se on usein paljon enemmän kuin avunpyytäjällä.

Istun kombissa ikkunapaikalla. Aistin vieressäolijat. Katseeni etsii kaikkea niin tavallista, mutta silti tärkeää tässä hetkessä. Mustavalkoinen varis. Nurmikko, jota kastellaan. Joku heiluu "viikatteen" kanssa. Toinen nukkuu puun varjossa. (Kateellinen ajatukseni: miten joku voi nukkua ulkona, suojatta? Eihän se ole turvallista. Niin ainakin kroppani yrittää väittää, mutta onko se niin?). Tee-se-itse-kaistat liikennevaloissa. Kyllä kolmen kaistan tielle neljäskin mahtuu. Mitenköhän tuokin nainen pärjää myydessään vihanneksia ja pieniä snackseja bussipysäkillä?

Laskeva ilta-aurinko lämmittää rappuset kotioven edessä. Istun punaisella lattiavahalla päällystämälläni portaalla, huokaisen. Päivästä on selvitty, edessä on ilta, ruoka, lukeminen, rauhoittuminen.

Yö. Tuoksuu kylmälle. Tähtiä, kuukin, joskus selällään, joskus valaisten kuin pieni aurinko. Puolenyön aikaan on hiljaista, vain koirat haukkuvat. Koirat ovat öisin hereillä, kun ihmiset nukkuvat. Öisin näkee kulkukoiria roskiksia penkomassa. Päivällä ei ole niin turvallista koiran liikkua, niitä kivitetään, potkitaan ja hakataan. Kulkukoiran elämä ei ole kovin hohdokasta.

Aamuyöstä alkavat kukot kiekua. Jo paljon ennen auringon nousua. Se on silti uuden päivän äänimerkki. Täällä miljoonakaupungissa ei ole paikkaa, jossa ei kukon kieuntaa kuulisi. Meidänkin tontilla oli ennen kukko ja monta kanaa. Mutta sitten joku tuli ja raateli ne kaikki. Niitä on edelleen ikävä, vaikka tapahtumasta on jo puolisen vuotta.

Aurinko nousee. Puen ylleni juoksutrikoot, niiden päälle shortsit, topin ja pitkähihaisen, jos on kolea. Talviaamuina hanskatkin. Alku on tahmeaa, mutta kun juoksen alas Kennedy Roadia, suoraan kohti aurinkoa, joka loistaa isona oranssinvärisenä pallona nousten yhä ylöspäin matkani edetessä, unohdan tahmeuden, juoksu muuttuu automaattiseksi, ympäristö voittaa kauneudellaan. Ohitan Environment African portin apinoineen. Hiekkaa. Rikkinäistä asvalttia. Vanha kotikatuni. Ihmisiä ja kombeja alkaa liikkua koko ajan enemmän. Uusi aamu. Aamu maassa, josta minun ei tarvitse haaveilla, mielikuvitusmatkailla sohvalla rännän lentäessä vaakatasossa ikkunan toisella puolella. Kotona kylmä suihku, muuta vettä ei hanasta tule.

Jossain on silti lukko, johon en ole vielä löytänyt avainta.