Handikwanise = en voi.

- Haluan nähdä sinut, tuletko kaupunkiin?
- Tulen, ilmoitan kun olen matkalla.
- Tule nyt.
- Niin niin, vaihdan vain vaatteet ja lähden tulemaan.

Kävelen bussille uusissa kolmen dollarin tennareissani, päällä mustat tiukat farkut tekonahkakoristeilla ja pienillä niiteillä taskun päällä, vaaleanpunainen vyö, musta t-paita, musta ohut pitkähihainen ja musta pitsikuvioponcho. Sattui tuttu bussi, jonka kyytiin hyppään, kuskin taakse selkä menosuuntaan, jaloissa toisen matkustajan iso punainen ämpäri. Ahdasta, mutta siihen olen tottunut. Se tuntuu jopa turvalliselta. Kuuntelen musiikkia. Laitan viestin, että olen matkalla nyt.

Päätepysäkillä. Näen hänet heti. Näyttää jalkapallopeliä puhelimesta kaverilleen. Vinkkaa minut sisälle pikaruokapaikkaan odottamaan. Kuten aina, odotusta. Pikaruokapaikassa on onneksi ilmainen wifi, ja käytän odotteluajan blogia lukemalla.

Istun lukemassa varmasti yli tunnin. Viesti :"Odotan vielä erästä henkilöä, sitten lähdetään." Samaan pöytään tulee istumaan viimeisillään raskaana oleva nuori nainen ja hänen ystävänsä.Nuori nainen on levoton ja selkeästi kipuinen. Jatkan blogin lukemista. Lopulta minua viitotaan tulemaan ulos. Minua odotetaan korttelin toisella puolella. Matkalla ostan kymmenellä sentillä toffeetikkarin. Liikennevalojen jälkeen löytyy keltainen auto. Hyppään kyytiin takapenkille. Kuskin lisäksi on myös 2 muuta henkilöä kyydissä, vain yksi ennestään tuntematon. Istun hiljaisuudessa tuttuja maisemia katsellen, niihin en ikinä kyllästy. Päädymme keskustasta etelään olevalle teollisuusalueelle, varaosia autoon.

Matka jatkuu taas, keskustan liepeillä olevaan köyhään ja ehkä vähän pahamaineiseenkin kaupunginosaan. Tiedän paikan minne olemme menossa, olen ollut siellä muutaman kerran aiemminkin saman henkilön kanssa. Ihmettelen, kun vieressäni istunut halusi videokuvata jotain pölyisellä kadunpätkällä. Vasta heidän puheistaan selviää, että paikalla ovat zvigure-tanssijat. Ystävä pyytää ulos heitä katsomaan, ei tiennyt, että tanssijat ovat minulle jo hyvinkin tuttuja. Nojailen autoon, hymyilen hassuun karvakäpälä-myssy-yhdistelmään pukeutuneelle nuorelle miehelle. Talvivarusteita. Ystävä nojailee autoon vieressäni. Sipaisee poskea ja hymyilee. Rakas. Sanoo jotain shonaksi, mitä en ymmärrä ja naurahtaa, kun sanon, etten taaskaan tiedä mitä sana tarkoittaa. Ei se mitään. Minua lähestyy mies, joka shonaksi pyytää rahaa tanssijoille. Sanon, ettei minulla ole. Mies jatkaa inttämistä ja hermostun, kipakasti vastaan, että vaikka minulla on valkoinen iho, se ei tarkoita että minulta saa tulla kysymään rahaa. Se vain on harmittava oletus, valkoisella on oltava rahaa, niinhän se aina on. Valkoisella kasvaa rahapuu jossain. Saan anteeksipyyntöjä, mutta myöhäistä.

Jatkamme matkaa ulos kaupungista. Nautin tuulen vireestä kasvoillani. Leijun turvallisessa pumpulissani, uskallan tulla sieltä uloskin, tuntemaan jotain. Katselen kukkuloita, erilaisia koteja, puutarhoja, peltoja, ihmisiä, autoja. Minulle ostetaan huoltoasemalta juoma, ylitämme tien kaupungin ulkopuolella olevalle sähköttömälle asuinalueelle. Olen ollut siellä ennenkin. Päädymme ystävän perheen talolle. Sekin on tuttu. Siellä odottanut bussi sai vihdoin varaosia.

Nuuskin tuulta. Katselen kun pöly lentää ohitse. Taivas ei ole enää kirkaan sininen, sitä peittää ohut harmaa huntu. Tiet ovat vaaleaa hiekkaa, sateen tekemiä uria, väistelyä, pieniä tiilirakennuksia kummankin puolen tietä. Talojen edessä tuuli lennättää pyykkejä narulla vaakatasoon. Ainakin ne kuivuvat pian. Istun autossa. Kuuma ei ole, vaikka aurinko paistaakin. Lämmin vain. Vessaan pitäisi päästä. Mahaan sattuu. Mukana ei ole edes vessapaperia, en muistanut. Joudun kysymään ohjeet sekä vessan löytämiseen, että veden saamiseen. Kannan veden mukanani vessaan, jossa on viemäröinti, mutta ei juoksevaa vettä. Siihenkin on tottunut. Olo helpottuu.

Ystäväni ehdottaa apuaan eräässä asiassa ja lupaan harkita sitä. Lähdemme takaisin kohti kaupunkia, tällä kertaa suoraan. Olo on kaikesta huolimatta pumpulinen, minulle on ihan sama menenkö jo nyt kotiin vai mitä tapahtuu. Ystävän seura tekee hyvää, mutta samalta tuntuu olla kotonakin. Se pumpuli.

Kaupungissa minut tiputetaan autosta hieman ennen bussin lähtöpaikkaa. Sanon, että ystävän ehdotus voisi toimia, jutellaan myöhemmin lisää. Bussi täyttyy lähes samantien ja istun ahtaasti takapenkillä. Läheisyyttä täällä ainakin saa. Matkalla mahaa alkaa kipristellä taas ja päästyäni ulos bussista tulee kiire apteekkiin ja kauppaan. Pudotan samalla yhden kirjeen postilaatikkoon, tyhjennän postilokeron, jossa on yksi kirje ja 5 korttia. Kotiin kävelen reippaasti, vessaan on päästävä. Reipas kävely lisää kouristelua, mutta hitaasti kävelemällä olisi myöhemmin perillä. Viimeiset metrit menevät jo puolijuoksua, äkkiä ovi auki, miksi vyö jumittaa juuri nyt, vetoketju jämähtää. Ääh. Ehdin.

Maha alkaa rauhoittua ja ilta menee vaatetta lisätessä. Teetä ja omatekemää hedelmäsalaattia omenasta, banaanista ja passionhedelmästä. Kaupasta tarttui mukaan lisäksi valkosipulisämpylöitä ja pieni pala juustoa. Meinaan nukahtaa elokuvan ääreen. Sänky on kylmä ja koleankostea. Talvi. Mutta päivästä jäi hyvä ja rauhallinen olo, juuri sitä tarvitsen nyt.

Kaksi kuvaa Botswanasta veljen kamerasta. Kiitos!