Väsyttää niin vietävästi!

Väsyttää, todella! Oon valvonu öisin aika myöhään, kun silloin on pääsääntöisesti parempi olo kuin päivällä. Kukaan ei odota multa mitään silloin, muut nukkuvat, joten en aiheuta itselleni stressiä siitä, että mun pitäis olla tekemässä jotain järkevämpää kuin itseni kasaamista. Olen todella yrittänyt työstää tätä ahdistusongelmaani, vielä on enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta kai se on jo puoli askelta, että on sentään kysymyksiä!

Aamulla lähdin kaupungille auttamaan muutamassa excel-hommassa. Se oli nopeasti tehty. Sieltä lähdin oikeustalolle hakemaan leimaa päätöspaperiin, mutta vastaanotto oli taas vaihteeksi hivenen ristiriitainen edelliskerran ohjeistukseen. Huoh, ei siinä mitään, sen ehtii hoitaa.

Seuraava kävelyn kohde oli parin korttelin päässä se Musasa (Ei Msasa niinkuin aiemmin luulin, täällä on nimittäin kaupunginosa nimeltä Msasa) Project. Sain hyvän vastaanoton, hakemuksen täytettäväksi ja olisin päässyt pienen odottelun (ei koskaan tiedä kauanko se täällä kestää, yleensä monta tuntia) jälkeen kartoitukseen, mutta valitettavasti nyt en ehtinyt siihen jäädä. Lupasin palata huomenna asiaan kaikkine papereineni. Hakemuksessa oli viimeisenä kohtana kysymys: Miten voisin auttaa muita väkivallan uhan alla olevia naisia täällä? Nyt päässä surraa ja pörrää, googlekin on ollut käytössä. Hyvä ja tärkeä asia, jolle voin todella yrittää tehdä jotain! Löysin tämän: My Plan app, en saanut sitä itselleni ladattua, mutta netistä sai hieman hajua asiasta.

En voinut tänään jäädä odottamaan siitä yksinkertaisesta syystä, että piti lähteä etsimään pankkia/automaattia, mistä saa rahaa. Täällä on aivan järkyttävä käteispula (syynkin tajuaa, kun vähän viitsii miettiä, mutta eihän sitä nyt varsinkaan tuolla ylemmillä tasoilla..) ja se vain pahenee koko ajan. Tästä ja tästä. ja ratkaisuakin on mietitty: ojasta allikkoon?

Jokatapauksessa. Tänään kävelin kaupungilla jokusen tunnin etsimässä pankkia, jotka yleensä myivät eioota. Varsinkin kansainvälisellä kortilla oli lähes mahdotonta saada yhtään mitään ulos mistään. Jopa mun alkukuun luottoautomaatti Avondalessa möi eioota, joten turha reissu sinne. Joka ikinen pankki on täynnä jonottavia ihmisiä, ulkona, sisällä, jokapaikassa. Rahaa oli hitusen helpompi saada ulos paikallisella kortilla, mutta kyllä sekin tiesi tuntien jonotusta. Kysyessäni vartijalta apua tuon kansainvälisen kortin suhteen sain usein vinkkejä, että ihmiset ovat saaneet rahaa tästä tai tuosta pankista. Kun menin yhden vihjatun pankin luo, sen edessä oli lupaava pitkä jono. Tarkistin vartijalta taas tuota korttiasiaa ja vartija sanoo, että raha loppui juuri. Ei sitten. Mahtoi jonon alkupäässä olevia ottaa päästä. Pankin edessä oli kuitenkin monta turvakuljetusautoa, ehkä olivat tulossa tai muuten vain ihmettelemässä menoa.

Annoin jo lähes periksi ja ajattelin lähteä takaisin kombeja kohti, kun matkalla osui silmään pankki, jonka olin tyynesti ohittanut ylöspäin mennessäni. Sain vahvistuksen, että rahaa on ja Masterinkin pitäisi toimia. Vihdoin! Jono ei ollut mikään kovin pitkä, ehkä vajaa puoli tuntia ja jee! Sain rahani. Vuokraan. Onneksi hätätilassa olen voinut maksaa kortilla kaupassa tai apteekissa, vaikka suosinkin täällä käteistä.

Kaupungilla on ihan kiva kävellä, kun sen kadut tuntuvat jo niin tutuilta. Kaikki ne montut, haljenneet laatat, juurakot, kannettomat viemäriaukot, varjoisat puiden reunustamat sivukadut, reitit sinne ja tänne. Kombiin hyppäys Avondalea kohti, shuttle taxilla takaisin. Satunnaiset juttelemaan jäävät ihmiset (yleisesti ottaen keskustassa saa kävellä hyvinkin rauhassa, sinne sulautuu joukkoon ihonväristä huolimatta, enkä saa paineita siitä, että pitäisikö tervehtiä vai ei..), autojen väistely tietä ylittäessä, kieppaus Art Galleryyn kortteja etsimään.

Kombipäättärillä katse etsii tuttua ihmistä, mutta turhaan. Sitä, jonka kanssa matkustin pumpulissa reilua viikkoa aiemmin. Ei se mitään, sitä näkee taas kun aika on sopiva.

Pumpulissa oleminen on edelleen ok. Tunteet pysyvät hallinassa, ne vähän luvattomat ikävän tunteet, kuin kiukku epäreiluja tilanteita kohtaan. Ahdistustakin se on vähän asettanut hallittavampiin uomiin, nyt havahdun hetkiin, jolloin tajuan, että kaikkihan on niin hyvin, kun ne nyt vaan voi olla, sensijaan että päälläoleva ahdistus ottaisi uutta pontta päässä kiertäviltä ajatuksilta.

Nyt istun risti-istunnassa olohuoneen lattialla peiton päällä, jalassa on kahdet villasukat ja harmaat college-lököt, päällä lyhythihainen, pitkähihainen ja paksu huppari. Ja huovan kaivan taas päälleni, kun saan tämän kirjoitettua, kirjoittaminen lämmittää, mutta tekstin aivottomana tuijotus yleensä ei. Kaiuttimista kuuluu Mobya ja Kemopetrolia. Omena kipristelee mahassa, pitäisi keksiä jotain muuta tilalle.

Aiemminmainitussa hakemuksessa oli seuraava kohta, kaikki ei ole täällä ihan niin simppeliä, kun yhtä aikaa on sekä perinteinen, että ns. länsimaalainen käytäntö.