Ulkona tuoksuu kylmälle.

Haen vettä pikkukylppäristä tiskausta varten. Sen ikkuna on aina pikkuisen raollaan. Ulkoa tulee kylmän tuoksu. Sama kylmän tuoksu kuin Suomessa talvella. Meillä vain ei ole lunta.

Vien biojätteen kahdesti ulos, ihan vain saadakseni nuuskia kylmää ja tuijotella tähtiä. (Toisaalta myös siksi, että talon pitää olla koko ajan siisti, että mielikin olisi rauhallisempi. En tiedä onko oikeasti niin, en halua nyt edes testata.)

Lohdutan naapuria, jonka mies vei häneltä alkuviikosta satasen ostaakseen takkeja jälleenmyyntiä varten. Lupasi palauttaa rahat perjantaina, mutta rahoja ei yllättäen näykään. Talo sensijaan on täynnä takkeja. Hmm. Jotenkin tämä tilanne tuntuu liiankin tutulta, paitsi että meidän/minun taloni ei ikinä ollut täynnä yhtään mitään.

Vuokrarahat ovat edelleen tilillä, kun en ole saanut niitä ulos. Nyt löysin jälleen uuden keinon kokeilla saada rahat ulos, huomenna tiedän enemmän. Onneksi vuokranantaja ei ole vielä käynyt puhaltamassa niskaan, ja onhan sen nyt ymmärrettävä tässä tilanteessa, että en voi muuttua noin vain käteiseksi, kun sitä ei vain ole! Pidän peukkuja, että tuo uusin keino onnistuu ja sunnuntaina saisin vuokran maksettua. Toisaalta alkaa olla jo vähän sellainen hälläväliä-fiilis tässä, kun ei vaan jaksa setviä aina vaan uusia keinoja siihen ja tuohon.

Noh. Nyt istun teemuki lattialla vieressäni tässä koneen edessä. Taustalla pyörii Mandelasta kertova elokuva.

Keskiviikko oli ihan kamala kamala päivä, sain jonkin sortin paniikkikohtauksen rahatilanteeseen liittyen ja kun vihdoin sain hengityksen kuriin ja kropan rauhoittumaan vähän ja itseni lopulta ylös peittojen piilosta, iski levottomat jalat. Uhhhh. Lonkasta alaspäin molemmat jalat kuin tulessa, vaihtelin asentoa, kävelin. Noin tunnin päästä alkoi onneksi helpottaa ja täytyy sanoa, että ei todellakaan kateeksi käy heitä, joilla tämä on jokailtainen vaiva. Itselläkin oli muutama viikko aikoinaan tuota, mutta ei läheskään yhtä paha kuin nyt.

Puheltiin tuossa aiemmin tästä valkoinen-musta-asetelmasta. Mä olen valkoinen. Kaikki mun ystävät ja tutut täällä ovat mustia. Olen tullut tavallaan värisokeaksi sille, tai sanotaanko ehkä niin, että en näe eroa itseni ja ystävieni välillä. Havahdun siihen, kun minua ja ystäviäni tuijotetaan. Sekä mustat että valkoiset. Että mitä ihmettä tuo valkoinen on noiden mustien kanssa. Suomessa asuessani halusin olla mahdollisimman näkymätön, en halunnut herättää mitään huomiota. Siellä tietysti sulauduin massaan. (Paitsi vaatteet oli värikkäitä ja sillä erotuin, mutta en samalla lailla.) Täällä tuijotus on täysin arkipäivää. Olen oppinut olemaan huomaamatta sitä. Jos huomaisin, niin herkkyyteni takia luultavasti sekoaisin jaloissani, tuiskahtaisin nenälleni tai tiputtelisin rahat maahan. Enhän kestä kenenkään vieressäseisomista edes tiskatessa tai pyykätessä.

Sydäntäni puristaa, kun joudun sanomaan kerjäläismummolle tai katulapselle ei, en voi auttaa, minulla ei ole kuin bussiraha kotiin. Mutta uskovatko he? Hehän ovat kasvaneet siihen, että valkoisella on rahaa. Mullakin on siistit vaatteet, siistit kengät, siisti ulkonäkö, mutta rahaa ei silti ole. Silti enemmän kuin heillä. Tunnen heidän epäuskonsa joutuessani kieltäytymään, minun tekisi joka kerta mieli todistaa heille, että katso nyt, ei ole kuin 50 senttiä että pääsen kotiin. Kun se samainen katulapsi nukkuu siinä kadulla, eikä hänellä ole edes kotia. Ääh. Tämä on sitä väriin katsomista. En voi syyttää sitä kerjäläistä, ettei hän usko minua. Minun on vain elettävä sen tunteen kanssa. Voin silti olla ystävällinen, sanoa, että auttaisin jos voisin, mutta minullakin on tiukkaa.

Tai kun matkustan kombilla. Ei valkoiset matkusta niillä. Valkoisilla on auto. Valkoiset ajavat autoaan itse. Valkoiset eivät anna ainoaa autoaan ajettavaksi pimeänä taksina saadakseen rahaa vuokraan. Valkoisilla on oma talo, oma aita talon ympärillä. Yleistystä? Niin varmasti. Siksi muakaan ei uskota, kun sanon, että en voi ostaa edes dollarin kynsileikkuria vain auttaakseni.

Hengitän jälleen kylmää talviyön ilmaa. Suljen silmäni. Kaikki yhdistyvät siksi, mitä kutsun kodiksi. Palmut, kerjäläiset, roskat, vihreys, aurinko ja kylmä talvinen tähtitaivas. Punaisena loistavat joulutähtipensaat. Selällään makaava kuunsirppi. Kylmä lattia ja stereotypiat. Me naiset, väriin katsomatta, samoine ongelminemme. Toisiltamme oppiminen. Yhdessä seisominen. Yhdessä kulkeminen. Tasa-arvoisemman maailman puolesta taisteleminen. Vaikka sitten pienin askelin, pienin teoin ja sanoin. Joskus niinkin pienin kuin hymy ja tervehdys. Näkisittepä sen loiston vanhan ihmisen silmissä kun tervehdin käsiäni yhteen taputtaen heidän omalla kielellään. Hehän ovat oppineet siihen, että valkoiset pitävät heitä toisen luokan kansalaisina. Minulle he ovat opettajia. He opettavat kokemuksillaan. Siispä kuuntelen.

Tämä kylmä lattia, tämä kylmä olohuone. Koleat lakanat sängyssä. Mutta minä asun täällä! Asun! Vuosikymmenien haaveilemisen jälkeen. Miksi herään tähän vielä näinkin monen vuoden jälkeen? En tiedä. Olen onnellinen tästä. Kai tämä johtuu siitä, kun ihmiset kyselevät miksen palaa Suomeen. He, jotka tietävät parisuhteeni tilanteesta. Muttakun en tullut tänne mennäkseni naimisiin. Tulin tänne oppimaan ja auttamaan missä voin. (Siksi turhaudun tähän ahdistukseen (F41.1.), en pysty siihen mitä haluaisin tehdä.)

Lyhyiden lauseiden oppimäärä nyt. Jospa tämä rakkauslaulun ja maapallon surullisen tilanteen yhdistelmä olisi nyt tänään tässä.

Päivän ylin 25C RF 27C
Yön alin 9C RF 7C
Nyt 10C RF 8C
Tuuli 11kmh NNE
Kosteus 76%
Näkyvyys 16km
Pilvipeite 0%
Paine 102.6 kp
Aurinko nousi 6:27
Aurinko laski 17:32

Hilpeitä kuvia hautausmailta luvassa tänään. Aloitetaan kaiverretun hautakiven lunastamisella.

Mies ja serkku, serkun äidin hauta.

Miehen siskon hautajaiset.

Hautajaisseremonian suorittajana maaseudulla.