Myytävänä!

Yksi kappale yleistyneitä ahdistuneisuushäiriöitä! Ostaahan tämän joku, niin kai moni ajattelee minunkin tehneeni. Laiskuuttani tai jotain muuten vain.

Eilinen meni hyvin. Heräsin aamulla virkeänä ja valmiina lähtemään kaupungille. Kylmä suihku ei pelottanut, vaan lisäsi energiaa. Lompakossa 1 dollari ja muutama pieni hilu, hyvä, pääsen ainakin kaupungille ja takaisin. Bussiin, kaupunkiin. Liikennevaloissa ennen omaa "pysäkkiäni" jumituimme odottamaan presidentin saattuetta, joka oli tulossa hänen kotoaan suuntana parlamenttitalo. Poliiseja, sotilaita, ambulanssi, muutama musta auto. Muutama kortteli Musasalle. Ilmoittauduin ja sain keltaisen viitosen jonotusnumerokseni. Siinä menikin mukavasti parituntinen, kirjoitin kaksi kirjettä ja vähän omaan pikkuiseen reissuvihkooni, joka on aina hätätilassa mukana, jos ja kun joudun jossain odottamaan. Kirjoittaminen vähentää odotusahdistusta.

Pääsin vihdoin juttelemaan naisen luo, jonka kanssa yritimme päättää mitä tehdä. En osannut päättää yhtään mitään, vaihtoehtoja on useita, toisensa kumoavia, toisiaan tukevia. Ahdistus vain halusi, että en päätä yhtään mitään. Sain yhteystiedon keskustan poliisiasemalle. Päätimme varata minulle seuraavaksi päiväksi aika Musasan lakimiehelle. Sekin tosin jonotusperiaatteella, eli istuisin taas odotustilassa. Sehän ei haittaisi. Toonana mangwana, nähdään huomenna. Niinhän, kaikki oli hyvin, mulla oli hyvä olo jne.

Oli kylmä. Poislähtiessä piti kaivaa hanskat laukusta. Sormet olivat jäässä sisätiloista. Kävelin kohti toimistoa, vaihdoin muutaman sanan sekurun (vanha mies, isoisä, eno jne..) kanssa ohikävellessäni kylmyydestä. Toimistolla oli nuori mies, jota olin pitänyt toisena varakuskina ja hänen kanssa keskustelimme hyvässä hengessä. Hän menisi katsomaan autoa, korjaisi tai korjauttaisi mikäli ei itse osaa, soitimme edelliselle kuskille ja vahvistin, että tämä nuori mies tulee autoa noutamaan/tarkistamaan.

Olin levoton. Purin Ropalle viestinvaihtoni vanhan kuskin kanssa. Se keskustelu ahdisti älyttömän paljon, niin että lopulta päätin vain lopettaa, kun se ei johtanut mihinkään. Siis se viestikeskustelu, sen ulospuhuminen auttoi vähän. Mutta jalkoja poltteli, piti lähteä etsimään automaatteja. Lähdinkin pian, varmana siitä, että kyllä nyt jostain löytyy rahaa. Kovin vain oli hiljaista, aiemmat jonotkin olivat hävinneet. Vain yhden pankin edessä oli jono, mutta se ei auttanut minua. Ramppasin ylös ja alas, mutta ei. Luovutin. Kävin pääpostitalolla kysymässä olisko heillä korttilaitetta, että saisin postimerkkejä. Ei ollut. Postitalon ostarin yhdessä pienessä putiikissa kävin vaihtamassa kuulokkeeni uusiin, toinen kuuloke hajosi nimittäin viikon sisään ostosta. Sain hyvää palvelua, hymyilin leveästi lähtiessäni.

Bussille. Silmäni etsivät häntä, ei vieläkään näkynyt. (Hän on ollut hiljaa puhelimessakin jo yli viikon. Hän, jonka kanssa olin pumpulimatkallani ja joka lupasi minulle uuden kuskin.) Kotiostarilla. Apteekista hain loput lääkkeeni, jotka olivat jääneet saamatta edellisellä kerralla. Postilokerosta kaksi kirjettä ja kaksi korttia. Kaupasta omenoita, banaania, jauhelihaa, passionhedelmiä, valkosipulisämpylöitä ja juustoa. Ja ne kaksi lahjusjäätelöä automaattien vartijoille, ihan vain iloksikin, vaikka lupasivat, että ilmoittavat sitten minulle heti, kun rahaa tulee.

Katsomaan taas yhtä kämppää. Iso olohuone ja ruokailutila takalla, mutta jaettu kylpyhuone ja vesikin pitäisi kantaa jostain portin pielen säiliöstä. Olisiko se edes tarpeeksi puhdasta juotavaksi? En osannut päättää, tila oli ihana ja takka oli kiva, mutta se vesi.

Kotiin. Ahmin sämpylät nälkääni. En ollut syönyt koko päivänä, kun ei ollut kuin se bussiraha. Vettä oli pienessä pullossa mukana, mutta kun oli niin kolea päivä, niin ei tullut siitäkään hörpittyä. Sämpylöiden jälkeen iski hirveä väsymys, hyvä kun jaksoin jauhelihasta vääntää kastikkeen. Meninkin sitten n. 4 tuntia tämänhetkistä normaaliani aikaisemmin nukkumaan.

Ja nyt kello on neljä enkä ole lähtenyt yhtään minnekään. Heräsin kellon ollessa melkein yksi. Aivan valtava syyllisyys siitä, että en päässyt lähtemään kaupungille. Olisi se Musasa ollut ja sitten sitä auto/kuskijuttua taas selvittää. En uskalla katsoa puhelinta, jos minua on kaivattu. Pyykkään, petaan, teen aamupalaa.

Puhelin on soinut, minua on yritetty tavoittaa. En ole kyennyt vastaamaan ja sekös vain lisää ahdistusta. Tiedän, että autoasiaa olisi pitänyt selvittää. Tiedän, että olisi pitänyt mennä Musasalle, onneksi se sovittu aika oli kuitenkin tosiaan vain jonotusaika. Toisaalta onneksi siis. Tiedän, että kuitenkin pian menen sinne. En vain näytä nyt kykenevän jokapäiväiseen toimintaan. Eikä minulla olisi ollut käteistä bussiinkaan, vaikka olisin sen kyselemällä joltain saanut. En vain jaksanut sitäkään.

Nyt istun taas olohuoneen lattialla ja pusken ahdistusta pois. Se kiertelee ja kaartelee, laskeutuu päälle, huitaisen sen pois, nauraa, kun en kykene vastaamaan puhelimeen. Nauraa, kun tietää, että saa sillä taas lisää valtaa. Nauraa, kun kohta minun pitää taas aloittaa lauseeni anteeksi kun en voinut vastata, mutta... Tai anteeksi, että en kyennyt tulemaan, mutta... Eikä kukaan kuitenkaan ymmärrä, vaikka saattaisivatkin huitaista, että mitäs tuosta. Kai tämä maailma on heille yhtä etäinen, kuin se maailma minulle, jossa ollaan ja mennään, eikä pelätä tai väsytä yhden päivän takia näin paljon. Yritän ymmärtää ja haluan kiivetä siihen samaan maailmaan. Kuka on vienyt tikapuut?

Koitan luottaa, että autoasiaan liittyvät henkilöt muistavat eiliset sanani ja osaavat tehdä oikein, vaikka itse en siihen juuri nyt kykenekään. Varsinainen noidankehä taas.

Päivän ylin 21 C (Real Feel 21 C)
Yön alin 3 C (Real Feel 4 C ohhoh, oliko tosiaan noin kylmä. En huomannut. Taisin nukkua.)
Nyt 21 C

Aurinko nousi 6:22
Aurinko laskee 17:27