Voitetaan pelkoja ja tunnetaan vahvuutta.

Eilen tein jotain, jota en ikinä ajatellut uskaltavani tehdä. Siksi, että myös netin takana käytännössä tuntemattomatkin ihmiset pelottavat ja heidän sanansa, jotka tuntuvat iskeytyvän suoraan suoraan minuun henkilökohtaisesti. En muista olenko tänne kirjoittanut, että en kestä erimielisyyttä, en kestä kinastelevia tai tappelevia ihmisiä. En vaikka tietäisin, että asiahan tässä vain kinastelee. Sydän alkaa hakata, kylmänhiki iskee, sormet ja varpaat jäätyvät, solmu sisällä kiristyy. Ei, en kestä tuota tunnetta.

Mutta eilen, toki muutaman minuutin asiaa mietittyäni, laitoin linkin erääseen facebook-ryhmään, linkin takana oli uutinen naisesta, joka sai kymppitonnin sakot haukuttuaan mustia apinoiksi. Kyllä, tulenarkaa, ihmisiä jakavaa, joissain myös vihaa nostattavaa, mutta myös paljon hyvää ja positiivista. Niinhän siinä sitten kävi, että uutisessa, joka oli Etelä-Afrikasta, tartuttiin siihen ainoaan sanaan, jolla ei pitänyt olla merkitystä: Zimbabwe. Uutinen oli nimittäin Zimbabwenewsnow-sivustolta. Päädyin toistamaan samaa asiaa erään henkilön kanssa, joka ei tuntunut osaavan lukea mitä kirjoitin. Kieltämättä vähän hermostutti, sormet jäätyivät muutenkin koleassa talvi-illassa, hikeä pukkasi, mutta onnistuin rauhoittumaan. Rauhoituin koska emme oikeastaan olleet edes eri mieltä, lähestymistapamme vain oli eri: hän halusi lähestyä vihan kautta, minä rakkauden ja ystävällisyyden. Hän kertoi tuijottaneensa täällä aseen piippuun, minä kerroin, että tiedän minäkin miten täällä pääsee tuijottamaan aseen piippua, mutta pidemmälle pääsen, kun näen ja kuulen ihmiset ympärilläni, enkä ole yhtään parempi tai huonompi kuin muutkaan. Eikö olla jo nähty mihin viha johtaa? Sotia, pakolaisia, kärsimystä. Se viha, joka ensin luo sotaa, vihaa myös sen seurauksia. Eihän tämä kierre johda yhtään mihinkään! Kanssakeskustelijani tuntui vain olevan niin täynnä pyhää vihaa meidän presidenttiämme kohtaan, että alkoi jo tuntua, että tästä oli tullut hänelle pakkomielle. Ei ymmärtänyt, että suurin osa täällä tietää ja tajuaa mistä jatkuvat ongelmamme johtuvat. Ei ymmärtänyt #thisflag-liikkmeen ideaa, tuntui ajattelevan, että ihmiset ovat vain aivotonta massaa, jota diktaattorimme täällä aivopesee. Keskustelu meni lopulta niin absurdiksi, että aloin jo miettiä, että onko ihmisellä joku lukihäiriö kenties, tai joku muu syy miksi hän ei ymmärrä mitä me muut kirjoitamme. Mietin, että miten joku edes pystyy kokemaan niin suurta vihaa mitään kansaa kohtaan, erityisesti heitä, joita sorretaan ylemmän tahon toimesta. Me, Pohjois-Korea, Venäjä. Tuntui, että hänen mielestään oli väärin pitää ihmisistä näissä maissa. Ja hiljaisena kuiskauksena aivojeni takaosassa: onko Suomessa tilanne kovinkaan paljon erilainen lopulta? Vihaa ainakin tuntuu olevan enemmän, mutta mikäpä minä olen sanomaan, kun olen täällä jo ollut niin pitkään eikä nykyisenlaista keskustelua vielä käyty siellä asuessani, ainakaan samassa mittakaavassa.

Jos viitsisin, jos tietäisin, että henkilö kykenisi ymmärtämään tämän: kertoisin, että kävin kutittelemassa naapurin poikaa jalkapohjista, leikkasin hänelle lehdestä koulutehtävää varten muutaman eläinkuvan, juttelin ystäväni kanssa, ihan samalla lailla ystävän, kuin suomalaiset ystäväni ovat. En ymmärrä miksi minun pitäisi jotenkin sääliä tai vihata heitä, kun ovat sattuneet syntymään maahan, jonka hallinto on mennyt sekaisin kolonialismin seurauksena.

Jos viitsisin, kertoisin, että ystäväni kertoi, kun olin lähtenyt toimistolta perjantaina, sinne pölähti enemmän tai vähemmän tuntemani ihminen, hassujen syiden ja seurausten ihminen, joka on minua vältellyt, ehkä nolostuksissaan, mutta yhtä kaikki, nyt yhtäkkiä haluten pussata minua ja harmistui kun olin ehtinyt jo lähteä. Ei tuo vihan täyttämä ihminen olisi ehkä ymmärtänyt, että tämä kaikki on sitä ihan tavallista elämää mitä täällä elämme. Emme itke surkeutta, emme ole alistuneet siihen mitä meille ylempää syötetään. Elämme, nauramme, rakastamme, taistelemme. Ihan siinä missä muutkin ihmiset missä tahansa muussa maassa. Jotenkin suomalainen sisu tuntuu jopa kohtaavan täällä hyvän vastuksen: kaikesta huolimatta, kaikesta rahapulasta, kaikesta nälästä, kaikesta vastutustuksesta huolimatta, jatkamme taistelua. Jatkamme taistelua, vaikka kukaan ei voi tietää miten tässä käy, mihin tilanne kääntyy. Sillä tilanne tulee kääntymään pian, siltä ei voi välttyä.

Tänään sää vaihtui, heräsin kovaan tuuleen, iltapäivällä oli hetken lämmintäkin, mutta nyt on pilvistä ja yhdessä tuulen kanssa tuntuu aika kolealta. Katsotaanpa:

Päivän ylin: 20 C (Real Feel 20 C)
Yön alin 8 C (Real Feel 6 C)
Nyt 17 C (Real Feel 16 C)
Aurinko nousi 6:23
Aurinko laskee 17:28

Ikkunoita voisi sulkea, ettei kämppä ihan vallan jäähdy, läpiveto tässä tuulessa on aika reipas.

En osaa liittää kuvia. Päässä on taistelu. Mikään ei tunnu tuovan rauhaa. Istun liikaa koneen vieressä, pitäisi ehtiä pelata kännykkäpasianssia, kirjoittaa kirjeitä, silittää ja kaikki mieluusti yhtä aikaa. Kun pelaan, ahdistaa se, että jumitun siihen, kun istun koneella, ahdistaa, kun istun siinä, enkä tee muuta. Kun herään, en halua oikeasti herätä. Illalla en halua nukkumaan. En kestä tilanteen muutosta, en kestä vaihtaa olosuhteesta toiseen, valveilta uneen ja taas hereille. Miksi tämä taistelu on päässä koko ajan, miksi se ei voi olla hiljaa? Mitään en kykene päättämään, käyttääkö tämä dollari leipään vai jemmatako, saati sitten isompia kysymyksiä. Olkaa jo hiljaa ja antakaa minun kerrankin levätä! Kirjeet eivät karkaa minnekään, peli ei karkaa minnekään, pyykit on pesty, koti on siisti. (Sekin vain, kun en kestä niitä tekemättömiä töitä, ja kuitenkin jätän paljon tekemättäkin, kun se ahdistaa.) Ah mikä ristiriita päässä onkaan meneillään.

Jospa jaksaisin käydä hakemassa sen pusun joku päivä. Hihi. Tähän liittyvä tarina on hymyilyttävä, mutta siihen ehkä joku toinen kerta. Salaisuuksia.