Sähköisiä posteja.

Näin olen tänään itku kurkussa kirjottanut sähköpostilla läheiselle ihmisille. Ehkä osin hieman sekavaa, sekavia ja kaukaisia asioita, joita en selitä sen enempää, kun läheinen ne tietää. Jäävät siis varmasti aukinaisiksi kysymyksiksi, mutta ne ovat kuitenkin asioita, joilla on ollut merkityksensä. Tästä tulee pitkä.

On ollut jotenkin ihan uudenlainen olo nyt. En ole niin peloissani, enhiippaile kotona niin että kukaan ei kuulis mun olevan täällä,uskallan avata oven, jos joku koputtaa, uskallan mennä kysymäännaapurista apua tai ihan vain juttelemaan, menemään ulos viemäänroskia ja bioa. (Nämä kaikki oli aiemmin siis iso ongelma). Muttavaikka mitään varsinaista fyysistä ahdistusta ei ole, niin se joku isomöykky tuolla kuitenkin on. Enemmän on niitä hetkiä, kun tajuan, ettäniin, asiat on ihan ok, kaikesta huolimatta, kunnes tavallaan tartuntaas siihen vanhaan turvalliseen ahdistukseen. Olen toki iloinennoista paremmista hetkistä ja tuntuu, että kyllä tämä etenee johonkinsuuntaan. Nyt vain jotenkin olen johonkin jumahtanut, asiat ei liikumihinkään suuntaan.

Unirytmi on ihan katollaan, menen oikeastaan vasta lähempänäauringonnousua nukkumaan, vaikka yöllä on kylmä istua koneella taikirjoittaa kirjettä. Mutta yöllä on helpompi olla, kukaan ei odotamulta mitään. Plus kun täällä ei päivällä edes ole ketään, niin tuntuuturvallisemmalta nukkua silloin kun muut on pois. Nyt on taas parempiolo kun naapurit on taas kotona. 

Herääminen takkuaa, en haluaisi nousta. Kun nousen, niin sitten entaas saa rauhaa ennenkuin kämppä on siisti, ei ole pyykkejä taitiskejä eikä lattialla roskia. Tätä en nyt varsinaisesti näe pahanaasiana, vaan itseasiassa parannuksena edelliseen. Silloin millään eiollut väliä, vain sillä pahalla ololla, joka puristi niin etteikyennyt mihinkään. Joten kämppä kunnossa, olo parempi. Nukkumaan menoon myöskin vaikeaa, kuten jo varmaan kävi ilmi. Kun olen vihdoinsaanut itseni hereille ja olon suht hyväksi, niin pelottaa mennänukkumaan, kun aamulla alkaa se sama taistelu. MUTTA, taaskinparempana entiseen, en enää jää koko päiväksi sinne punkkaan lukemaantms. Ainoa reviiri ei ole enää makuuhuone, vaan nyt on koko kotikäytössä, eikä ulkona ole mitään pelottavaa.

Onkohan tässä nyt mitään tolkkua? Jokatapauksessa, jaksaminen onparempi, vaikka taistelenkin ihan pienten asioiden kanssa. Setilanteen vaihtuminen on vaikeaa, nukkumaanmeno, herääminen, tekemisenvaihtaminen jne. Sitä lääkäri sanoi, että ahdistus tekee sen. Niin, eiollut vaikea arvata.

Joten, parannusta on tapahtunut, ehkä antanut enemmän työvälineitäolon parantamiseksi, mutta tietyissä tilanteissa jumitun edelleensamaan vanhaan. Jaksan kuitenkin uskoa, että kun vain jatkantaistelua, niin nekin alkavat pikkuhiljaa helpottaa. Onhan tässämuutenkin saatu jo joitain osia helpommaksi. Joten vaikka nyt onkinjoku iso paha möykky painamassa, jaksan olla iloinen tuostapienestäkin muutoksesta parempaan päin.

Olen vihainen sille möykylle, joka pitää mut jumissa täällä. Haaveilenniin paljosta, ihmisten auttamisesta, oman elannon löytämisestä,energiasta ja jaksamisesta, siitä että lähden ja teen, en väsy yhdestäkaupunkireissusta niin, että en jaksa päiviin mitään muuta. Kiroilen,kun netistä löytyy joku, jossa tiedän, että voisin olla apuna, esim.juuri tuo Musasa, tai joku ****** vastaava, mutta tajuan, että enpysty sitoutumaan mihinkään. En uskalla luottaa siihen, ettäjaksaisin. Se on niin rasittavaa, surullista ja kiukustuttavaa. Enhalua olla jumissa kotona, kun tuolla ulkona on niin paljon mitähaluaisin tehdä! Täällä on niin paljon, missä tiedän, että voisinauttaa! Koen olevani täällä enemmän tarpeen, kuin Suomessa, mutta nytjumitan tässä typerässä sairaudessa, joka ei edes näy ja sen takiasitä on niin vaikea selittää kellekään, joka ei ole ikinä kokenutahdistusta ja psyykkistä väsymystä. Ei vaikka kuinka yritänrautalangasta vääntää. Ja samalla itse ihailen ja ihmettelen niitäihmisiä, jotka lähtevät aamulla, tulevat illalla, syövät, nukkuvat jaaamulla taas jaksavat lähteä samaan hommaan. Joka ikinen päivä. Jokapäivä ihmisten keskellä ilman väsymystä.

Äh. Tällainen avautuminen. Olisi tässä kai kaikkea muutakin, joka eivain osaa vielä tulla päästä ulos. Ei mitään jäsentynyttä, vainsekavaa sekamelskaa, lankakeriä, joita yritän setviä pikkuhiljaa auki.
Josta tuli mieleen, että rekisteröidyin Ravelryyn jossa on paljonneulonta- ja virkkausohjeita. Osa ilmaisia, osa maksaa, muutamanilmaisen sieltä jo nappasinkin. En vain osaa aloittaa mitään. Sevirtahepo maksaa muistaakseni 10 dollaria, mutta on tuossa kaikkeaharjoiteltavaa ennen kuin sen voi oikeasti aloittaa.

Lumialla luen kirjoja, siihen löytyy aika paljon ilmaisia kirjoja.Valikoima ei ole suuri, mutta olen sieltä silti löytänyt uusia helmiä,jotka olen halunnut lukea. Englanniksi ne on, mutta se ei haittaa.
Nyt on jo romaani. Kirjoittaminen vain auttaa niin paljon, varsinkinkun voi kirjoittaa lähes samaa tahtia omien ajatusten kanssa. Eikä neajatukset pääse silloin karkailemaan ja menemään niin solmuun.

 Mä en oikeasti tiedä miksi tässä aina käy näin. On ollut hyviäjaksoja, kun olen tosiaan jaksanut käydä töissä, jaksanut herätätöihin ja jopa nauttinut siitä työstä. Aikonaan oli *******, kunnestuli ero ja romahdin. Se masennus oli tosin jäänyt jo siitäteini-ajasta, kun olin jumissa siinä tilanteessa, johon jouduin. (Ensiitä nyt enää viitsi puhua, se aika on ollut ja mennyt ja sitäkäsiteltiin silloin paljon. Se ei ole enää mitenkään päällä olevaasia, mutta oli jonkunlainen alkusysäys tälle kaikelle.)

Sekavat ihmissuhteet siinä välissä, taistelu siitä, että saantutkinnon valmiiksi, se valtava ahdistus, kun tietää, että se pitäisisaada tehtyä, mutta kun ei jaksaisi edes kääntyä sängyssä. Ongelmasyömisen kanssa, kun en vain jaksanut syödä. Isän henkiset ongelmat.
*** tavattuani alku meni tietysti siinä alkuhuumassa. Kun totesinolevani turvassa (alitajuisesti siis), annoin romahduksen tulla ja seoli kyllä aivan kamalaa aikaa. Ahdistus ja masennus ja unettomuus.Uhh. Mutta se oli pakko käydä läpi, turvassa. Siinä ehkä oletoikeassa, että parisuhde auttoi, aloinhan pikkuhiljaa nousta, kunolimme menneet naimisiin, löytyi se yksityinen psykiatri, jolla mun eisitten lopulta edes montaa kertaa tarvinut käydä, kun asiat vainloksahtelivat paikoilleen. Muutto uuteen kotiin, jossa ei ollut pahojamuistoja, joka oli metsän vieressä ja työpaikkakin löytyi ihanvierestä. En varmasti olisi jaksanut pidempää työmatkaa. Kävellen,niin että itse kontrolloin matkaan menevän ajan.

Sitten se romahti. Lapsettomuus. Hoidot ja siitä seuraava työnantajanymmärtämättömyys. Erottaminen työparista, jonka kanssa tulin toimeen.Koin tulleeni syrjityksi, vaikka tykkäsin uudestakin osastosta paljon.Mua vaan ei taaskaan kuultu. Olin juossut tukka putkella, että saantyöt tehtyä aikataulun mukaan, opetellut hurjan salatun prosessin jakoittanut setviä siinä vastaan tulleita ongelmia. Jakun en sittenlapsettomuushoitojen ja työn stressin jälkeen jaksanutkaan, niin mutheitettiin syrjään. En saanutkaan ymmärrystä. (Muistan kyllä hänensanoneen, että joutui pitkään odottamaan ensimmäistä lastaan,itseasiassa huomasi olevansa raskaana ollessaan jollain reissullajossain päin Afrikkaa! Mutta ei se ymmärrys sitten niin pitkällekantanut.)

Anyways. Mietin tässä vain, kun tuntuu, että kaikesta joudun ainataistelemaan. En todellakaan voinut hyvin ******:ssä, kävinhän silloinpuhumassakin, mutta se ei oikein johtanut mihinkään. Lukiossa kaikkiromahti. Onneksi pääsin vaihtamaan koulua.
Ensimmäinen parisuhde, joka oli kyllä suht tasainen, mutta se ei vainriittänyt toiselle osapuolelle. Siitä seurannut romahdus, olinhan kaitavallaan paennut teininä alkanutta masennusta ensin uuteen kouluun jasitten parisuhteeseen. Silloinhan ne kaikki käsittelemättömät asiattulivat eteen.

Noh, sain taisteltua tutkinnon. Muutama sekava parisuhde, jotkaonneksi loppuivat ennenkuin oli liian myöhäistä. Vihdoin vakaaparisuhde, joka tuli oikeastaan täysin nurkan takaa, en ollut halunnutsuhdetta niin aikaisin edellisen jälkeen. Siitä tuli hyvä suhde,kunnes, kun olin ensin taistellut valtavanmasennusahdistusunettomuuden läpi, törmäsin uuteen vastukseen,lapsettomuuteen. Märkä rätti silmille taas. Samoin sen työn kanssa.(Jota edelleen oikeasti kaipaan!)

Se tunne, kun tänne laskeuduin ensimmäistä kertaa ja tunsin olevanikotonani. Mietin, että mitä teen ***** suhteen. Suretti. Mutta hänoli jo löytänyt ratkaisun, joka tietysti oli kipeä, mutta aukaisiminulle vihdoin mahdollisuuden päästä kotiini. Epämääräinen suhde

          täällä (****), mahdoton suhde, josta ei lopulta olisi

voinut tulla mitään sen kummempaa. O, joka tuli aivan liian aikaisin,mutta päästin, koska tuntui, että olen täysin yksin. Pääsin sisäänperheeseen. Pikkuhiljaa loin muitakin ihmissuhteita. Vapaaehtoistyössä(****) törmäsin valtaviin vääryyksiin, vallan väärinkäyttöön,epätasa-arvoon ja huutamiseen. Huutamiseen, jota en kestänyt.Jättäydyin pois.
Suhteesta O:hon ei kai tarvitse tämän enempää selittää. Taas se, jokaaluksi näytti ja tuntui hyvältä, kääntyi pahaksi ja minkä takia!Alkoholin! Taas jotain, jolle en vain voinut mitään. Tajuan sen kyllä.
En ole yksin. Minulla on ihmisiä. Mutta taas koitan nousta jaloilleniuuden, henkisen vastoinkäymisen jälkeen. Tässä on kaikki yhdessä, myöslapsettomuus. Sama alkoholinhajuinen koti, samanlaiset taisteluthumalaisen kanssa (joissa aiemmin en itse ollut juurikaan toisenaosapuolena, mutta kuulin kyllä muuten).
En tiedä, joskus tuntuu, että onko nämä nyt lopulta sellaisia, joistapitää hajota näin pahasti? Että eikö jokaisella ole omatvastoinkäymisensä ja silti he jaksavat? Miksi minä romahdan aina niinsyvälle? Miksi?
Ja joo, toki turvallinen parisuhde olisi se, joka nostaisi tästä. Eitarvitsisi taistella yksin. Mutta mistä tiedän, kenen kanssa sellainenolisi? Tulisi? On ihmisiä, jotka ovat käyneet lähelläni, mutta sittenkuitenkin häipyneet kauemmaksi. En toisaalta ole halunnutkaan senenempää. On se yksi ihminen, joka tulee ja menee, jota aina etsinbussipysäkillä, joka vie mut ulos, mutta sitten taas katoaa. En tiedämitä tuntea. Annan olla, onhan tässä niin paljon muutakin.
Äh. En kuitenkaan koe olevani täällä niin loukussa kuin Suomessa. Niinhassulta kuin se kuulostaakin, kaiken näiden käytännön ongelmienkanssa. Mutta nämä käytännön ongelmat on kuitenkin sellaisia, joihinvoi löytää ratkaisun. Konkreettisia ongelmia, ei henkisiä. Eituulimylly, jota vastaan taistella, kuten entinen pomo. Arki onmaanläheisempää, pyykit ja tiskit käsin, veden kantaminen (no nyt olentaas tottunut sisään juoksevaan veteen), ei telkkaria, tasainenvuorokausirytmi (siis pimeä ja valoisa), paljon aurinkoa ja lämpöä.Näitä olen kyllä kertonut ennenkin. Niillä on, kaikesta huolimatta,suuri merkitys jaksamiseeni tällä hetkellä. Kun vain pääsen ulos,siellä on aurinkoa, siellä on puita, siellä on vihreää, ei pimeää jaloskaa. Se aurinko saa hymyn huulille, ihmisten kanssa jutellessatulee hyvälle tuulelle. Sosiaalinen lukko on avautunut, avaan suunivieraille ihmisille ihan spontaanisti. Ihan kuin kaikki muutkintäällä.
Niin. Köökkipsykologiaa. Sitäkin tarvitaan.

Anteeksi, jos kappalejaot ja muut menee ihan pyllylleen.

Miksiköhän edes halusin nämä tänne? Ehkä tarvitsen palautetta muualtakin. En tiedä. Pää on tänään vähän sekaisin.

Päivän ylin: 24 C (Real Feel 28C)
Yön alin: 5 C (Real Feel 6 C)
Nyt: 14 C (Real Feel 14C)
Aurinko nousi 6:24
Aurinko laski 17:28